"Siegfried!" sanoi hän käskevästi. "Astu lähemmäksi!"
Puhuteltu totteli.
"Tällä vitsalla pitää sinun iskeä noiden pahantekijäin selkään tuomitut iskut. — Tuossa on… He!"
Näin puhuen ojensi ankara tuomari Siegfriedille notkean, suolavedessä kastellun pähkinäraipan.
Pojat rupesivat kahta kauheammin ulvomaan.
Siegfried ei ojentanut kättänsä tarjottua vitsaa vastaan ottamaan. Muinainen itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren suonissa kiivaasti kiehuvaan liikkeeseen. Posket alkoivat punottaa ja silmät leimusivat, pää kohosi ylpeästi pystyyn, kädet nyrkittyivät ja oikea jalka otti uhkaavana vaistomaisesti askeleen eteenpäin. Värisevällä äänellä vastasi hän:
"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole milloinkaan tottunut turvattomia ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä toimitan heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö — en saata sitä tehdä."
"Siegfried!" sanoi guardiani jylisevällä äänellä. "Luuletko vielä olevasi ritarijoukon johdattaja? Muista, että nykyään olet orjain orja!"
Ja ikäänkuin oikeen havaannollisesti näyttääkseen niskoittelevalle luostariveljelle tuota alhaista asemaa, antoi esimies hänelle pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tällä törkeällä häväistyksellä oli se vaikutus, että pystyyn kohonnut, ylpeä pää painui jälleen alas, posket kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkittyneet kädet aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.
"Anna anteeksi isä!" sopersi hän.