Vanhuksen on vilu tämmöisenä kylmänkosteana yönä, sudennahkaturkit eivät yksin voi pitää ruumista lämpöisenä. Sentähden on hänen viereensä pantu kaksi nuorta maalaistyttöä, jotta näitten elinvoimainen sähköisyys antaisi lämmintä miltei hajoamistilaan joutuneille elimille.
Hän oli ennen aikaansa rientänyt elämään ja lakannut elämästä ennenkuin kuoli, joten hän nyt oli elävän kummituksen kaltainen, tylsistynyt, hervastunut; vain jotkut uudet houreet, joku mieletön, kummallinen aate voi herättää hänet eloon tuosta henkisestä valekuolemasta.
Nytkään kun ei saanut yöllä unta ja kun ei löytänyt etäällä olevassa kartanossaan mistään huvitusta hän keksi vihdoin keinon mennä keskellä yötä "Ratkorikkolan" kapakkaan riitelemään isännän kanssa. Tämä oli kaikin mokomin ärsytettävä riitaan; ja muutenkin hän jo suuttuu, kun keskellä yötä täytyy nousta ylös, sekä alkaa kiroilla, kun häneltä vaaditaan syötävää ja juotavaa, ja tästä hän taas saa hyvästi selkäänsä heitukoilta. Kapakan isäntä on aatelissukua; koko leikki tulee maksamaan pari tuhatta floriinia, mutta kannattaahan tuon moisesta huvista maksaakin.
Senvuoksi hän herätti väkensä, antoi valjastaa hevoset, sytyttää soihdut ja läksi yöpimeässä kahdentoista heitukan kera tiettömille seuduille, muassa kaikenlaisia ruoka- ja juomatavaroita, joita tarvitaan leikin jälkeen pidettäviin kestoihin, ja ottaen seuraan kolme henkilöä, jotka tavallisesti enimmän häntä huvittivat ja jotka kulkevat rattailla tuolla edellä, nimittäin suosikin susikoiran, mustalais-narrin ja kupinnuolijan runoniekan, jotka nyt istuvat yhdessä hyvässä sovussa.
Näin kulkee myrskyisenä yönä tämä kummallinen seurue, korskuvat hevoset valjaissa, säkenöivin tulisoihduin vedellä peitetyn tasangon poikki "Ratkorikkolan" kapakkaa kohden, joka kaukana kummullaan korkeine kattoinensa näyttää jonkinlaiselta linnalta, etenkin kun yöhämärässä esineet näkyvät suurennettuina.
Perille päästyä käski herra heitukan herättää kapakoitsijan sinuttelemalla häntä.
Joka tuntee unkarin kielen, tietää, ettei sinutteleminen ole mitään kohteliasta puhuttelua ja että sinutella aatelissukuista miestä, vaikka tämä olisikin vain kapakoitsija, on todellinen kunnianloukkaus.
Herra Pietari Bús taasen oli kuuluisa siitä, ettei häneltä kauan tarvinnut odottaa karkeata vastausta, eikä häneltä mitään niin helposti saanut kuin haukkumasanoja. Ei muuta kuin karsas katse, niin hän suuttui, ja jollei jonkun muoto ollut hänen mieleisensä tai jos joku alkoi väittää häntä vastaan, tai unhotti häntä puhutellessaan nimittää häntä herraksi, niin ei hän ollut moista ihmistä näkevinänsäkään. Vain yhden ainoan kerran oli kaksi nopsajalkaista ylioppilasta tohtinut sanoa hänelle: "kuules", mutta kaikeksi onneksi olivat he päässeet kaislistoon piiloon ja pelastuneet siten, sillä isäntä ajoi heitä takaa ratsain, tadikko kädessä.
Heitukka herätti siis tämmöisillä sanoilla tämän kunnon herran pitäen samalla pakanallista melua ikkunan alla:
— Nouseppas joutuun ylös, isäntä! — Tule heti ulos; — paikalla palvelemaan!