Mutta nyt nousi Rudolf ja astui keskelle nauravaa seuraa.
Hänen kaunoissa, vaaleissa kasvoissaan näkyi semmoinen raskas elämään kyllästyneen, katkeroituneen ihmisvihaajan ja halveksijan ilme, että katsojat ehdottomasti herkesivät nauramasta. Hänen katseensa oli erittäin Kárpáthiin kääntynyt.
Tuskin saattaa maalari löytää omituisempaa aihetta kuin näitten kahden miehen kasvot. Toisella kevytmielinen, tuhman ylpeä, kopeasti hymyilevä muoto — toisella terävä katse, tyynet kasvot, katkera hymy. Kummankin kasvoista olisi muodontuntija ennustanut heidän vielä tulevan katkeriksi vihamiehiksi.
— Lyökäämme vetoa, mitä sanotte ei ole totta … lausui Rudolf
Kárpáthille.
— Mitä? — kysyivät, useat kummastellen Rudolfin omituista käytöstä.
— Lyödään vetoa, puhui Rudolf, katsoen Kárpáthia tuimasti silmiin, että kysymyksessä oleva nainen voi surmata itsensä, kun hänen miehensä kuolee.
— Vai niin, kummallinen veto! Antakaa kuulla vedon ehdot! Aika on tässä tärkeä seikka, sillä pääkysymys on, onko Chataqvela silloin vielä nuori.
— Ehdotukseni on lyhyt ja helppo täyttää. Minä nain tämän naisen; se on ensimmäinen pykälä. Sitten laitan niin, että kuolen pian; tämä on toinen. Chataqvela on kuoleva heti perässä, tämä on kolmas; ja silloin olette te velkapää millä tavalla vain tahdotte surmaamaan itsenne: tämä on neljäs.
— Hulluuksia, huudahti Ivan; te puhutte kahden aatelismiehen hengestä yhtä kevytmielisesti kuin kahden keilan kaatamisesta.
— Mainio pila, väitti lordi. Vahinko vaan, ettei Rudolf ole minun sukuani eikä englantilainen. Mutta luulen hänen kyllä sanansa pitävän.