Abellino nauroi kuten on tapana niillä, jotka pelästyvät ankarasta puheesta.
— Joko uskotte minua tai lyötte vetoa, lausui Rudolf tyynesti ojentaen kätensä.
— Mitä pitää uskoa?
— Sitä, että Chataqvela voi surmata itsensä miehensä kuoltua — tai lyötte vetoa — henki hengestä!
— Minä lyön, huudahti Abellino nauraen ja antoi Rudolfille kättä.
— Aatelissananne kautta, sanoi Rudolf.
— Kautta aatelissanani, huudahti Kárpáthi yhä nauraen.
— Te kuulitte, puhui Rudolf kääntyen ympärillä seisovien puoleen. Jollen minä täytä lupaustani, niin saatte pitää minua pelkurina; jollei nainen täytä velvollisuuttansa, niin saatte nauraa minulle. Mutta jos kumpikin tapahtuu, saatte nähdä, miten Béla[11] Kárpáthi on puheensa pitävä. Siihen asti on vedon salassa pitäminen kunnianasia.
Näin sanoen hän otti hattunsa ja iäksi.
Rudolfin lausuessa viimeiset sanansa nolostui Abellinon hymyilevä naama ja hän alkoi närkästyä, kun nuoret jättiläiset pitivät vetoa vain hauskana pilana. Mutta kun hän kerran oli vetoa lyönyt, täytyi hänen myöskin osoittaa jalomielisyyttä.