— Älkää jatkako enää, hyvä herra, ivaanne, puuttui rouva Eszéki puheeseen, me emme mene Tiszaváradiin kuuntelemaan myllyn kolinaa. Teillä on sangen maalaiset ajatukset koti-ikävästä, kun luulette sen tyytyvän sinikaunokkeihin. Me tulemme asumaan Unkarissa eräässä suuressa kaupungissa.
— Sitä somempaa. Debreczen ja Szeged sekä Hódmezö-Vásárhely tarjoavat mitä viehättävimpiä nautintoja. Debreczenissä esimerkiksi on keskellä kaupunkia iso silta, joka on ainoa laatuaan Euroopassa, sen vuoksi että se on rakennettu kuivalle maalle; sillä sillalla teidän on hauska kävellä.
— Erehdytte taaskin, me kunnioitamme noita suuria viljakaupunkeja, mutta me tulemme asumaan Pestissä.
— Unhotin kokonaan, että myöskin se on Unkarissa. Luulen teidänkin siellä unohtavan, että olette Unkarissa. Kaupunki ei olekaan unkarilainen, vaan saksalaisjuutalainen siirtokunta, missä vain Körösin ja Kecskemétin torilla saattaa toripäivinä kuulla unkarinkieltä.
— Olkoonpa niinkin. Meistä tulee muutamia lisää, joilta saa kuulla unkarinkieltä. Jo aikoja sitten heräsi minussa omituinen aate, ja odotin vain kunnes Flora tulisi täysinkasvaneeksi. Kun Pestissä ei ole montaakaan komeata taloa (v. 1822), olemme rakentaneet isonpuoleisen kartanon kaupungin parhaaseen paikkaan. Kesäasunnoksi olemme valinneet Budan vuoriseudun; koetamme antaa kotimaisten taiteilijain ja mestarien tehdä kaikki työt; eteville runoilijoille ja taiteilijoille annamme tilaisuutta elää Pestissä, aiomme pitää vieraanvaraista kotia, josta kuitenkin kaikki ulkomaalaisuus on poistettu; saatte nähdä unkarilaisia muotilehtiä, kuulla kotonamme unkarinkieltä puhuttavan, unkarilaisia säveliä soitettavan. Vai luuletteko, ettei meidän onnistu saada seuraa kokoon?
Näin kysyen katsahti rouva Eszéki mahtavasti poikansa tyttäreen.
— Varmaankin, vastasi Rudolf, minäkin olisin teidän harras seuralaisenne, jos minun olisi onni tulla innostuneeksi samanlaisesta koti-ikävästä.
— Rakas Rudolf, lausui rouva Eszéki vakavasti tarttuen kreivin käteen. Te teette väärin itsellenne, kun kiellätte pyhimmän tunteenne. Tällaista surullista ilmiötä ei tapaa muualla kuin meidän piireissämme. Täällä näen viisi, kuusi unkarilaista ylimystä, jotka yhtämittaa asuvat täällä, tuhlaavat täällä omaisuutensa ja mikä vielä pahempi, henkiset voimansa. Kuinka paljon he hyödyttäisivätkään kotimaata! Minä en oikein ymmärrä politiikkaa, enkä tiedä, onko meidän ylimyksillä mitään sanomista Unkarissa. Mutta sen tiedän, että rikkaimpien ja mahtavimpien hylätessä maansa, tämän välttämättömästi täytyy köyhtyä.
— Muut ehkä saattavat hyödyttää, vastasi Rudolf kylmästi hymyillen, mutta mitä hyötyä on minusta enää? Minä olen hyödytön.
— Ei niin, hyvä Rudolf, minä tiedän paremmin. Minä, joka olen vanha, tunnen elämän. Meidän herrojemme laita on seuraava: kuudenteentoista ikävuoteensa asti ovat he lapsia, oppivat erottamaan hyvän pahasta: — kuudennestatoista kahdenteenkymmenenteen ovat he haaveilevia, runollisia, tai ainakin kovasti rakastuneita; — viidenteenkolmatta ikävuoteensa saakka ottavat he osaa maailman riemuihin, tulevat hekumanetsijöiksi, vuosien vierittyä luulevat he jo tyhjentäneensä pohjaan asti nautintojen maljan, he alkavat olla olevinansa elähtäneitä, kieltävät sydämensä, verensä lämmön; hymyilevät tai eivät tee sitäkään kuullessaan puhuttavan jonkinlaisesta rakkaudesta joko hyvään ystävään, naiseen tai isänmaahan. Elämää luulevat he joksikin kuluneeksi leikkikaluksi, jolla ei heidän mielestään ole suurempaa arvoa kuin sitruunan kuorella. Tätä tällaista elämää kestää kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti, jolloin vasta heidän sydämensä maailma aukenee, jolloin he vasta alkavat elää, nähdä selvästi, tuntea todellisesti. Nyt heistä tulee ihmisystäviä, isänmaallisia miehiä, hyviä perheenisiä, sanalla sanoen onnellisia ihmisiä. Niin, Rudolf, — te ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt.