— Ja ketä olivat nuo kuuluisat ihmiset, kysyi hän Floralta, kuten on tapana kysellä lapsilta.
— Kuuluisa mies, vastasi tyttö innostuksella, mikä somisti hänen kasvojansa, — oli aikansa suurin henki, kuolematon runoilija — lordi Byron.
Rudolf vavahti ikäänkuin sähköiskun saaneena kuullessaan tämän nimen, hänen kasvonsa vaalenivat, ohimoilla ja valkoisella otsalla näkyivät suonten tykytykset, hän oli hetkisen melkein tajuttomana.
— Ja nainen, kysyi hän raskaasti, sittenkuin hänen tajuntansa palasi.
— Nainen oli vieraan maan tytär, joka rakasti runoilijaa, oli ottanut hänet omien jumaliensa nimessä miehekseen. Tämän kuoltua kuoli hänkin kotimaansa tavan mukaan itse sytyttämällä asuntonsa. Ehkä olette kuullutkin nimen Chataqvela?
Rudolf oli vaiti.
Byron kuoli siis, ennenkuin Chataqvela ehti ottaa hänestä eron.
Intialainen nainen piti velvollisuutenansa kuolla hänen jälkeensä.
Tuo nainen oli kuollut ennen Rudolfia, sensijaan että heidän olisi pitänyt kuolla yhdessä.
— On siis kumminkin olemassa jumalallinen voima, joka tempaa elämäänsä kyllästyneen kädestä itsemurhan aseen!