Rudolf tunsi pyhän kauhun värisyttävän jokaista hänen jäsentänsä, ikäänkuin hän olisi kuullut saman äänen, joka Saulista teki Paavalin.
Ihmeellistä! Toinnuttuansa tunsi hän, ettei tämä uutinen herättänyt hänessä mitään epämieluisaa liikutusta. Päinvastoin hän tunsi rintansa rauhoittuvan. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja iloinnut siitä, että se oli vain unennäköä.
Kaikeksi onneksi eivät läsnäolijat huomanneet Rudolfin mielenliikutusta, sillä tänä hetkenä veti Mars-neidin monoloogi heidän huomionsa puoleensa, kaikki katsoivat näyttämölle päin. Rudolf katsoi myöskin sinne ja alkoi ensimmäisenä taputtaa käsiään.
— Hyvinpä se Mars-neiti tänään lausuukin.
Katsoi minne tahansa, kaikki näytti nyt toisenlaiselta; ihmiset olivat kauniimpia ja parempia. Kun hänen silmänsä kääntyivät Floraan, katseli hän pitkään, ihastuneena noita kauniita kasvoja, niin että tyttö lopulta alkoi punastua kuin päivänpaisteesta kypsyvä hedelmä.
Äkkiä kääntyi hän rouva Eszékiin, joka alkoi vierastaan pitää jo hajamielisenä.
— Milloin lähdette Unkariin?
— Huomenna varhain aamulla.
— Sallitteko minun seurata teitä?
Kysymys oli niin hämmästyttävä ja odottamaton, ettei kukaan vastannut.