— Siitä pyydän päästä, huudahti narri, minun sukulaisiani ei saa paistaa!
Herra alkoi nauraa tälle mauttomalle pilalle, tämmöiset häntä huvittivat; ja kun kapakoitsija oli saanut hänet hyvälle tuulelle, muutti hän tuumansa häntä kohtaan.
— Mitä voitte sitten antaa vieraillenne? kysyi hän.
— Kaikkea, armollinen herra, kaikkea; mutta mitä minulla on ollut, se on loppunut, ja mitä minulla tulee olemaan, se on vielä kaukana; mitä taasen minulla pitäisi olla, sitä ei ole.
Vanhaa herraa miellytti tämä tyhjyyden selitys niin suuresti, että häneltä pääsi kova nauru.
— Missä on Gyárfás? Missä runoseppä piilee? — huusi hän. Tämä seisoi hänen rinnallaan, kädet selän takana, kasvot kuivana ja kuihtuneina, mielipahoillaan katsellen koko leikkiä. — Kuulkaas, Gyárfás, laskekaa heti runo tämän kapakan kunniaksi, missä ei saada syötävää.
Gyárfás-herra painoi silmäluomensa kiinni, avasi suunsa korviin saakka ja sormella otsaansa lyöden lasketti suoraa päätä seuraavat säkeet:
"Syötävää jollei itsellä oo, täällä nälkää nähdä saa;
Paasto tääll' on ikuinen, Turkkikin pois pakenee."
— Mitä juttua tämä on! Mitä turkkilaisilla on tämän kapakan kanssa tekemistä?
— On paljonkin, vastaa Gyárfás tyynesti. Turkkilaiset kun tahtovat syödä, eivät tule tänne, sillä täältä ei saa syötävää; värssy on siis oikea.