— Oikein osattu, vastasi herra, ja aivan kuin hän äkkiä olisi keksinyt jotakin, hän kääntyi taasen kapakanisännän puoleen kysyen: onko teillä hiiriä?
— Ne eivät ole minun, sillä minä olen vain arentimies talossa, mutta kyllä hiiriä on, ja jos niistä muutama puuttuukin, ei minun niistä tarvinne tiliä tehdä.
— Paistakaa sitten meille yksi hiiri!
— Vain yksikö?
— Mitä hittoa? Eihän näitten ihmisten sisukset mahda olla mikään hornan luola, ettei yksi piisaisi.
— Kyllä toimitan, vastasi isäntä ja kutsui heti kissat huoneeseen. Vähän vain mankelikiviä kieritteli, niin oli siellä kissoille valikoidakin.
Koko seurue oli vakuutettu siitä, että tästä oli syntyvä kelpo pila, ja kutakin nauratti jo edeltäkäsin.
Tällä välin avasi herra Pietari Bús korkeille vieraille ainoan huoneensa, jonka yhdessä nurkassa oli tyhjä vuode, toisessa taasen äes. Oli varaa valikoida: jollei tehnyt mieli maata vuoteella, saattoi mennä äkeen päälle pitkälleen.
Heitukat alkoivat kantaa rattailta tyynyjä, peitteitä, telttatuoleja ja pöytiä, ja muuttivat muutamassa hetkessä tyhjän huoneen herrasasunnoksi. Katetulle pöydälle asetettiin hopeisia lautasia ja maljoja, isoista hopeasangoista näkyivät jään seasta täysinäisten venetsialaisten kristallipullojen kaulat, pullojen, joiden sisällys näytti hurmaavalta.
Herra laskeutui pitkälleen häntä varten laitetulle telttavuoteelle, heitukat vetivät kannuksilla varustetut saappaat hänen jaloistaan, toinen maalaistytöistä istui päänpuolelle, kynsimään hänen harmaata tukkaansa, toinen taas hieroi jalkoja villakankaalla. Runoseppä Gyárfás ja narri Vidra seisoivat hänen edessään, etäämpänä heitukat, vuoteen alla makasi koira.