Tämmöinen oli Unkarin rikkaimman herran seura, heitukoita, narreja, maalaistyttöjä, koiria. Mutta kaikki nämät olivat parhainta lajia; heitukat kansan voimakkaimmista valitut, narri mustinta sorttia, mitä mustalaisten seassa on, ja runoniekka koko Unkarin kummallisimpia loiseläjiä.
Kaikkina aikoina on elänyt tätä lajia höyhenittömiä, kaksijalkaisia eläviä, jotka runoilijan nimellä kuljeksivat toisesta herraskartanosta toiseen ja kirjoittavat ja painostakin julkaisevat suojelijainsa nimi- ja syntymäpäiviksi, virkaan-asettajaisiksi, häiksi, ristiäisiksi ja peijaisiksikin tervehdys-, ylistys- ja onnentoivotus- y.m. runoja, siten tehden runoilijan itsessään kauniin nimen rumaksi. Vielä näihin aikoihin on jäänyt pari tällaista runoseppää, jotka laiskana kartanosta kartanoon kulkien imartelemalla saavat elatuksensa. Kurja virka.
Jo tuli hiiri kypsäksi. Isäntä itse toi sisään paistin suuressa hopeavadissa, jonka keskelle se oli asetettu, rouhittua piparuuttia ympärillä ja persiljaa suussa, kuten on tapana tarjota erästä toista elukkaa.
Vati laskettiin keskelle pöytää.
Herra tarjosi paistia ensin kullekin heitukalle. Ei kelvannut. He vain pudistelivat päätänsä. Vihdoin puuttui vanhin heistä puheeseen:
— Jos armollinen herra antaa minulle tämän kapakan isäntineen päivineen, niin syön tuon hiiren.
Nyt tuli runosepän vuoro.
— Pardon, anteeksi, armollinen herra; minä mieluummin kirjoitan runon syöjän kunniaksi.
— Siispä sinä, Vidra. Ala hotkia.
— Niin minäkö, armollinen herra? — puhui tämä ikäänkuin ei olisi oikein kuullut.