— Mitäpäs tuota pelkäät? Kun vielä mustalaisteltoissa majailit, söitte härän, joka kuoli minulta.
— Niin söimme, ja jos armolliselta herralta olisi tynnyri viiniä hapantunut, olisimme senkin juoneet. Mutta se oli silloin.
— No syöhän pois, vadin kunniaksi.
— Mutta tuommoisen elävän kanssa ei isoisällänikään ollut tekemistä.
— Ole sinä isoisääsi uljaampi.
— Olkoon menneeksi — sadasta floriinista, lausui narri raapien kiharaista tukkaansa.
Herra otti takin taskusta ison, paksun lompakon, jonka hän avasi näyttäen tukun punaisia seteleitä. Narri vilkaisi täysinäiseen lompakkoon ja toisti:
— Menneeksi olkoon, sadasta floriinista.
— Sama se.
Narri avasi hännystakkinsa napit (ohimennen mainiten narrin piti olla hännystakkiin puettuna, sillä tämä vaatekappale oli herran mielestä sangen omituinen; sentähden hän laittoikin narrillensa sellaisen aivan uusimman wieniläisen muodin mukaan, jotta saisi sille oikein makeasti nauraa). Narri avasi siis hännystakkinsa napit, väänti tuhmannäköisen, pullean naamansa melkein neliskulmaiseksi, veti muutaman kerran edestakasin sangen liikkuvata päänahkaansa, niin että koko takkuinen tukka liikkui kuin harjalinnun harja ja samassa tarttuen siihen osaan hiirtä, joka on päästä kauimpana, nosti hiiren ilmaan, murti suuta, pudisti päätä ja tehden hurjan päätöksen avasi hän suunsa, ummisti silmänsä, ja hetken kuluttua oli hiiri kadonnut.