Näin tullaan kentälle. Samassa ilmoittaa mörssärin laukaus, että pääisäntä, Juhana-herra, rikas Nabob, on lähtenyt kartanostaan. Kansanjoukko sijoittuu tien varrella oleviin puutarhoihin ja hautausmaalle. Ratsastajia asettuu kentälle, toiset antavat hevostensa hypähdellä piiskallansa mäjähytellen; toiset lyövät keskenänsä vetoja, jotka ovat viinillä maksettavat.
Ei aikaakaan, niin ilmoittaa puutarhojen luota nouseva tomupilvi, että Juhana-herra on tulossa; kummulle kokoontuneet lapset alkavat kovaäänisesti kirkuen juosta alas, sillä nyt ammutaan kaksi aika laukausta.
Kaksi rautaista mörssäriä on kaivettu maahan ja niiden suut tukittu paaluilla. Eräs kokenut mies, joka on ollut Ranskan sodassakin, lähestyy kanuunaa, jo kaukaa mahallansa ryömien, kädessä pitkä seiväs, mihin palavaa taulaa on kiinnitetty. Tällä sankkireikää koskettaen laukaisee hän molemmat vaaralliset kanuunat. Paalut lentävät ilmaan, kansa juoksee pakoon, etteivät ne sattuisi päähän, ja kun ne ovat pudonneet maahan, palaavat taas kaikki katsomaan, mitä niistä yläilmoissa on tullut.
Kun herran vaunut tulivat näkyviin, kuului ääretön "vivat"-huuto (siihen aikaan ei vielä osattu unkariksi huutaa), jonka perästä heti kuului iloisia naurunremahduksia.
Tällä kertaa oli Juhana-herra keksinyt hyvän pilan. Hän oli puettanut Vidran, mustalaisen, komeaan kullankirjavaan pukuun sekä asettanut hänet istumaan nelivaljakkoisiin juhlavaunuihinsa. Itse istui hän talonpoikaisrattailla. Kansa tervehti siis ensin vivat-huudoilla kultaista pukua, mutta havaittuansa siinä puvussa olevan mustalaisen, nousi nauru sitä suuremmaksi, mikä suuresti huvitti kunnon herraa.
Hänen kanssansa olivat, paitsi molempia hovinarreja, hänen parhaimmat ystävänsä, nimittäin Mikko Horhi, jolla Bács'in komitaatissa oli noin kuudentuhannen tynnyrinalan suuruinen kartano. Välistä oli hänen tapansa käydä katsomassa veikkoansa naapurissa (Nagy-Kunság'issa). Niin tuli hän tämän luokse maaliskuussa, ja noin elokuun keskipaikoilla kävi hän kysymässä, kuka on nimitetty Szabolcsin toiseksi vara-ispaaniksi? Kotoväkeänsä kielsi hän menemästä heinään ja elonkorjuuseen, ennenkuin hän tulee takaisin, ja niin jäi koko sato pelloille. Hän oli ensimmäinen vieras. Toinen oli kuuluisa Lauri Csenkö, suurimman hevoskartanon omistaja Alamaalla; hän käy jalkaisin, jollei hän pääse muitten rattaille, sillä hän ei henno valjastaa omia pulskia hevosiansa. Kolmas on Lauri Berki, seudun kuuluisin metsästäjä, joka osaa valehdella kuin kirjasta lukien. Neljäs on Fritz Kalotai, jolla on se omituinen paha tapa, että kun hänen käteensä joutuu piippu, hopealusikka, taskukello, niin hän varastaa sen heti. Ne jotka hänet hyvin tuntevat, tietävät, mistä pitää etsiä kadonnutta esinettä, he tutkivat muitta mutkitta hänen taskunsa; mies ei ole tästä millänsäkään. Viimeiseksi on vierasten joukossa Antti Kutyfalvi, komitaatin suurin juomari ja tappelija, joka aina juotuaan antaa juomaveikoillensa selkään; vaikka hän juokin kuin Niilin vesihepo, ei kukaan ole häntä vielä nähnyt sikahumalassa.
Tämmöisiä aika miehiä oli Juhana-herran seura. He olivat sangen hyvillä mielin, kun heitä pidettiin omituisina miehinä, ja tätä nimeä ansaitakseen he sentähden keksivät äärettömiä tyhmyyksiä, joita ei oltu ennen kuultu eikä nähty. Näitten joukossa olivat viattomimpia seuraavat: leikattiin vieraitten hevosten hännät tyvestä poikki; — särjettiin ihka uudet vaunut pieniksi pirstoiksi; sytytettiin huone, missä he paraikaa pitivät lystiä, tuleen; — keskellä päivää esiintyivät he kaduilla, missä enimmän ihmisiä liikkui, puvussa, jommoista uimarit pitävät; — tai syöttivät he oikeauskoisille juutalaisille sianlihaa. Näitä ynnä muita samanlaisia älykkäitä töitä pidettiin siihen aikaan suurena huvituksena.
Korkeita vieraita otettiin musiikilla vastaan. Raatimiehet mittasivat kilpakentän, päämaaliin asetettiin herra Varju punaisine lippuineen, alkupäähän taas asettuivat ratsastajat arvan määräämässä järjestyksessä, ja kaikki oli laitettu niin, että herrasväki mukavasti saattoi vaunuistaan katsella kilpailua. Kilpakenttä oli tuhat askelta pitkä. Juhana-herra oli jo antamaisillansa kultapäisellä sauvallansa merkin, että mörssäri laukaistaisiin, sillä kolmannen laukauksen perästä piti kilpailun alkaa, kun hän huomasi kaukaa arolta tulevan täyttä laukkaa ratsastajan, joka piiskaansa mäjähytellen rientää kilpapaikkaa kohden.
Ei aikaakaan, niin saapuu hän jo kahden raatimiehen luo, tervehtii hattua nostaen ja sanoo aikovansa koettaa onneaan päästä helluntaikuninkaaksi.
— Älkää kyselkö, mitä olen miehiäni; jos häviän, menen taas menojani, jos voitan, jään tänne! Näin vastasi hän raatimiesten kysymyksiin.