— Mikäs sitten olen?
— Mitäkö olet? Moukka olet, veijari olet, lurjus, maankulkuri roisto; saat suudella kättäni, jos otan sinut heitukakseni, ettet kuolisi nälkään tai hirsipuussa.
— Ei sinne päinkään! — vastasi Mikko Kiss viiksiänsä sivellen. Minä olen aatelismies Mikael Kiss. Almásfalvin perillisiltä ostin tiluksen ikuiseksi perinnöksi sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista, ja tilalle olen lainhuudatuksen hankkinut, niin että se varmaan on minun omani.
Juhana-herra oli mennä hämmästyksestä selälleen.
— Sadastakahdestakymmenestä tuhannesta floriinista! Milloin ja mistä olet sinä niin paljon rahaa löytänyt?
— Kunniallisella tavalla, vastasi Mikko Kiss hymyillen, pelatessani eräänä iltana muutamien aatelisveikkojen kanssa. Voitin enemmänkin, mutta jäännöksellä olen aikonut rakentaa komean kartanon, missä vietän kesäni tästälähin.
Juhana-herralle kävi asia kyllin selväksi. Pressburgin valtiopäivillä voitettiin ja hävittiin suurempiakin summia.
Mutta yhtä seikkaa hän ei voinut vieläkään käsittää.
— Kuinka olet sinä voinut ostaa aatelisen sukukartanon? Ethän sinä ole mikään aatelismies?
— Sangen yksinkertainen seikka! Kun hiljan olin pari viikkoa poissa, kävin eräässä komitaatissa Tonavan tuolla puolen ja annoin kuuluttaa siellä, että eräs aateliseen Kiss-sukuun kuuluva jäsen etsii täällä eläviä sukulaisiansa; jos täällä on Kiss-sukuisia aatelismiehiä, jotka muistavat Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa, ja heillä on vielä aateliskirjat hallussaan, sekä tahtovat antaa nämä allekirjoittaneelle, niin saavat he tuhannen floriinin palkinnon, kun ilmoittavat itsensä hänelle. Viikon kuluessa muisti yhdeksänkuudetta Kiss-sukuun kuuluvaa henkilöä Szabolcsiin muuttaneita sukulaisiansa tuoden minulle aateliskirjansa. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita, missä oli paras vaakuna. Sitten syleilimme toinen toisiamme, sukutaulu tehtiin, minä maksoin tuhat floriinia, he ottivat minut sukuunsa, antoivat kuuluttaa diploomini komitaatissa, ja nyt olen aatelismies, tuossa on vaakunani sormuksessa.