Juhanasta oli tämä kepponen vielä hauskempi kuin hänen oma tuumansa. Hän ei suuttunut, vaan syleili viekasta seikkailijaa, joka oli pettänyt kaikki, ja todenteolla omistaen hänelle pilan vuoksi annetun osan oli narrannut koko maailmaa, silloin kuin toiset aikoivat häntä narrina pitää.
IX.
1825.
Tällaista oli seuraelämä Unkarissa tämän vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä…
Useat ylimyksistämme eivät siihen aikaan tietäneet mitään isänmaastansa, missä heillä oli äärettömät tilukset. Esi-isien kieli oli heille tuntematonta, ehk'eivät kaikki olleet sitä ikinä kuulleetkaan. Vieraissa maissa tuhlasivat he tavaransa, mielettömällä apinoimisella sielunsa voimat, kiersivät ympäri maailmaa etsimässä turhia nautintoja, siten menettäen suurimman nautinnon, joka on hyödyttää isänmaata.
Miehet, jotka olisivat voineet ikuistaa maineensa tuhansien kiitollisten sielujen siunauksilla, olivat iloissaan, kun narrien ja laiskurien näyttämöllä pääsivät muutamaksi päiväksi narrisankareiksi. Eurooppalaista sivistystä ostivat he kalliista hinnasta, myymällä isänmaanrakkautensa. Epäiltäväksi jää kumminkin, ovatko huvitusten hienous, salonkitavat ja klubisääntöjen sekä kaksintaistelulakien tunteminen pääseikkoja eurooppalaisessa sivistyksessä?
Toinen, paljoa pienempi osa ylimyksiämme pysyi kotimaassa, arvellen säilyttävänsä esi-isien tavat ja alkuperäisen unkarilaisen luonteen hylkäämällä kaiken sivistyksen. Tämä oli todellinen rosvojoukko, jonka jäsenet maalaisviitoissa ja -turkeissa esiintyivät tanssiaisissa, kulkivat kaduilla musikanttijoukko edellä; kulkivat talosta taloon viikkokausia mässäten ja juhlien; pitivät tiedemiestä hupsuna, kirjoja elinajan lyhentäjinä, työtä moukkain velvollisuutena, sekä elivät siinä autuaassa luulossa, että he ovat sekä todellisen elämänviisauden keksijöitä että myöskin hyviä isänmaanystäviä, sillä he eivät muka ulkomaan oloja edes tunnekaan.
Näihin kahteen luokkaan jakaantui alhaisempikin aatelisto. Joko oli etevistä perheistämme kansallinen henki kokonaan karkoitettu; perheen isä puhui vaimonsa ja lastensa kanssa vierasta kieltä, vain palkollisia puhuteltiin unkarin kielellä; pojat, tyttäret vietiin kasvatuslaitoksiin, joissa opetus vähimmän muistutti omaa kansallisuutta, kansamme kieltä; olisi ollut julkinen solvaus kotimaan kielellä puhutella tai pyytää tanssiin sivistynyttä neitiä yleisissä tanssihuveissa; sellainen pyytäjä sai olla varma siitä, että hänelle suututaan, sillä tätä kieltä käytetään vain palkollisia puhuteltaessa. Näin olivat asiat perin unkarilaisissa kaupungeissakin. Taikka vallitsi aatelispiireissä vastakkaiset, hurjat ja raa'at tavat, kansallistunne koetti vastustaa kaikkea sivistystä; pojat, tyttäret eivät saaneet oppia mitään; eihän tyttöjen muka tarvitsekaan mitään oppia, sillä mitä taitamattomampi nainen, sitä parempi vaimo; poikien taas annettiin opiskella siinä tapauksessa, että heitä syntyi liian monta, kun ei ikivanhoilla metsästysmailla löytynyt tarpeeksi jäniksiä kaikille. Joku heistä oppi latinan kieltä ja rupesi asianajajaksi, mutta muuta kuin lakitiedettä hän ei saanut tuntea.
Entä kansa? Sitä ei ollut olemassakaan. Päivätöissään kansaa tosin väliin tavattiin, mutta ei sitä siihen aikaan ollut tapana kansaksi nimittää. Sana "työ" oli meillä tuntematon. Mitä työtä olisikaan unkarilainen aatelismies tehnyt? Kauppiaat, käsityöläiset olivat enimmäkseen saksalaisia.
Maanviljelijäksi kelpasi talonpoika, taloudenhoitoon ei paljon tietoja tarvittu.