Sieltä meni hän teaatterin johtajan luo. Kysyi, suuriko palkka on hänen tyttärellänsä.
Johtaja muisti sen kirjaan katsomattakin; sanoi olevan kaksitoista floriinia kuukaudessa, mutta sitäkään ei tyttö muka ansaitse, sillä hän on kovin huolimaton opinnoissa, ei edisty rahtuistakaan. Muuten näyttää, ettei hän välitä koko palkasta, kosk'ei hän milloinkaan ole harjoituksissa läsnä, vaan puoli palkkaa menee sakkoihin.
Tämä oli liikaa!
Herra Mayer oli ihan raivoissaan. Hän riensi kotia. Kaikeksi onneksi tuli hän semmoista melua pitäen sisään, että perheen onnistui päästää Matilda hänen raivoisaa kiukkuansa pakoon. Mutta kumminkin tyydytti hän itseänsä — tekemällä langenneen tyttärensä perinnöttömäksi ja kieltämällä häntä enää kotiin tulemasta, taikka on hän taittava hänen niskansa, hakkaava hänet kappaleiksi sekä muilla aivan tavattomilla keinoilla tekevä hänestä lopun.
Sävyisä mies muuttui tiikerin luontoiseksi. Hän raivosi, oli leppymätön, ei tahtonut kuulla kirotusta tyttärestä puhuttavankaan, vaan sanoi, ettei hänen kuullensa saa Matildan nimeäkään mainita, se, joka tohtii hänestä sanankin hiiskua, saa mennä samaa tietä!
Tämä armoton kielto antoi aihetta suureen itkuun. Mutta herra Mayer päätti olla kovasisuinen, olematta millänsäkään, kun tyttäret äidin kanssa huokailivat kilpaa koko päivällisajan. Huokailla saa. Kukin saa mielensä mukaan sitä harjoitella, mutta hän ei kiusallakaan kysy, mikä vaivaa?
Koko viikon pysyi hän näin armottomana. Välistä hän jo toivoi jonkun puhuvan hylätystä tyttärestä, jotta voisi sitten kieltää puhumasta; mutta ei ollut mitään kieltämisen aihetta.
Joskus oli hän kysymäisillänsä tyttärestään, mutta nieli sanat ja oli vaiti. Vihdoin, kun perhe kerran istui päivällispöydässä, eikä kukaan syönyt palaakaan, vaikka oli linnunpaistiakin, niin ei herra Mayer enää voinut kestää tätä elämää.
—- Mikä teitä riivaa? Miks'ette syö? Miksi tuossa itkette?
Tytöt kohottivat esiliinansa silmille ja itkivät vielä enemmän. Rouva vastasi kovasti nyyhkien: