— Tyttäreni on kuoleman kielissä.
— Vai niin! — virkkoi mies pistäen niin suuren lusikallisen jauhopuuroa suuhunsa, että oli tukehtua. — Helposti sanottu! Ei niin hevillä kuolla.
— Parempi olisikin kuolema tyttö paralle, ettei tarvitsisi niin paljon kärsiä.
— Miks'ei kutsuta tohtoria?
— Hänen tautiansa ei tohtori voi parantaa.
— Hm, — murisi herra Mayer ja alkoi puhdistella hampaitansa.
Kotvasen aikaa oli rouva vaiti; sitten jatkoi hän taas surullisella äänellä:
— Aina muistelee hän sinua, tahtoisi nähdä isäänsä, vain kerran suudella hänen kättänsä, sitten olisi hän valmis kuolemaan.
Nyt alkoi koko perhe itkeä yhteen ääneen. Herra Mayer oli niistävinään nenäänsä.
— Missä hän makaa? — kysyi hän ääntänsä hilliten.