— Ei ollut muuta asiaa kuin viedä Fanny kotoa ja pitää tyttö luonansa ainaiseksi.
— Hoo! ooh! — ah! — kuului joka taholta.
— Ja miksi? Tahtoisin tietää, miksi? Enkö minä häntä kunnialla kasvata? Saattaako minua siitä soimata? Enkö minä varjele lapsiani kuten silmäterääni? Onko kukaan saanut pahaa sanaa minulta? Olenko minä mikään tunnettu petturi, joka antaa pahoja esimerkkejä lapsille, niin että olisi syytä lain nojalla riistää heidät hoidostani? — Hyvät herrat, sanokaa, olenko minä varas, tai rosvopäällikkö, tai väärän rahan tekijä? Onko suustani kuultu kirouksia, tai saattaako minua syyttää tuhlaamisesta?
Näin puhuen käveli hän pitkin askelin edestakaisin huoneessa aivan kuin teaatterisankari, näytellen itseänsä vieraille.
Hänen puheensa teki suuren vaikutuksen, sen nimittäin, että herrasmiehet pakenivat kaikki tiehensä. Teresan uhkauksessa oli jotakin, joka heillekin saattoi tuottaa ikävyyksiä.
Vasta sitten kuin perhe oli jäänyt yksin, alkoivat vihan purkaukset Teresaa vastaan. Hänen ylenpalttinen uhkarohkeutensa oli saattanut kaikkien mielet kuohuksiin. Ei ollut moista pahanilkistä, kavalaa ja ilkeätä vanhaa piikaa koko maailmassa. Koettakoon vain vielä kerran astua heidän huoneeseensa, niin luudasta saa, lapiolla he pyykitsevät tuon myrkyllisen noidan.
Itse Mayer herrakin tuli ihan raivoon. Kiukuissaan meni hän kaupungille vaivojansa valittamaan.
Hänellä oli kolme vanhaa, hyvää tuttua niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli virkamies. Nämä olivat kuuluisia lakimiehiä, joitten neuvoille saattoi antaa suurta arvoa. Hän ei tosin ollut nähnyt heitä moneen aikaan, mutta nyt muistui mieleen mennä heidän luoksensa ennättääkseen Teresan edelle, jos tämä ehkä aikoo täyttää uhkauksensa.
Ensimmäinen tuttu, jonka hän tapasi, oli herra Schmerz, raatimies, naimaton neljänkymmenen vuotias, sileäposkinen, lempeä mies, jonka hän tapasi puutarhassa neilikoita istuttamassa.
Mayer kertoi asiansa. Puhui, kuinka kavalasti Teresa oli hänen kimppuunsa tullut ja kuinka oli uhannut mennä arkkipiispallekin kantelemaan.