Narri kiitti selkään lyönneistä, ja kun hänelle tuotiin kauriinpaistia, oli hän kahdella mielellä, ikäänkuin ällistynyt lapsi, joka ei tiedä pitääkö nauraa vai itkeä, mutta istui kuitenkin syömään maukasta paistia, joka hienosti suolattuna oli paistettu hyvässä kastikkeessa, ja alkoi pistää suuhunsa paloja niin suuria, ettei mailmassa missään ole niiden suuruista hiirtä. Tämä seikka rauhoitti herran mielen. Narri söi surullisen ja vakaan näköisenä, kutsui luoksensa koiran, heitti ilmaan isoja paloja, joita tämä sangen taitavasti osasi ottaa suuhunsa, ja sanoi heittäessään surkealla äänellä, ikäänkuin viimeisen kerran olisi koiralle ruokansa jakanut: "tuoss' on Matti!" (Herra oli narrillensa antanut eläimen nimen,[3] koirallensa ihmisen nimen.)
Kun pila kuitenkin sai hyvän lopun ja herra pääsi pelostaan, käski hän
Gyárfásin heti sepittää runon.
Runoseppä kaiveli nenäänsä ja lausui:
"Hiiri on pienoinen, mutt' mahdu ei mustalaiskurkkuun,
Mies käy väännähyksiin, silmätkin kyynelihin".
— Te olette hävytön varas! — tiuskasi herra, tämän viimeisen säkeen olette varastanut Gyöngyösiltä, joka on samoilla sanoilla runoillut kovaonnisesta uuniluudasta.
— Pardon, anteeksi, vastasi runoseppä hämille joutumatta; tämä on licentia poetica: runoniekkain vapautta varastaa: tätä kutsutaan plagiaatiksi.
Herran käskystä asettivat heitukat pöydälle myötätuotuja kylmiä ruokia. Hän itse jäi makaamaan vuoteelle, mutta pöydän alipäähän istuivat telttatuoleille, narri, koira ja runoseppä.
Katsellessaan näitten kolmen henkilön syöntiä sai herrakin vähitellen ruokahalun, viini teki heidät vihdoin veljellisiksi, runoseppä alkoi kutsua mustalaista armolliseksi herraksi, narri taasen sinutteli herraa, joka tavan takaa lasketteli hiirestä kuivia kompia, joille toisten piti nauraa.
Kun herra vihdoin luuli, että hiiri-juttu jo oli loppuun puhuttu, pisti mustalainen kätensä poveen ja rehahti nauruun:
— Tässä hiiri on!