Samassa veti hän hiiren hännystakkinsa povitaskusta, minne hän oli sen kenenkään huomaamatta pistänyt, vaikka seura luuli hänen nielleen sen ja siitä tukehtuvan, jonka tähden hänelle oli syötetty ja juotettu, mitä parasta oli.
— Tuoss' on, Matti!
Koira söi suuhunsa tuon kauhean hiiren.
— Sinä petturi, lurjus, huudahti herra, vai petät sinä minua? Minä hirtän sinut. Heitukat, tänne nuoraa! Orsille riippumaan!
Heti toteltiin käskyä; yhä naurava mustalainen otettiin kiinni ja asetettiin tuolille seisomaan, nuora pantiin kaulaan ja sen pää heitettiin orren yli. Senjälkeen vedettiin tuoli hänen altansa.
Narri potki ja pyöristeli, mutta ei mikään auttanut, heitukat pitivät häntä riippumassa, kunnes hän todellakin oli tukehtua. Vasta sitten päästivät he hänet alas.
Narri suuttui.
— Minä kuolen. Minä en ole hullu, enkä mene enää hirteen, voinhan kunniallisestikin kuolla.
— Kuole vaan, kehoitti runoseppä. Älä pelkää, kyllä minä sepitän hautakirjoituksen.
— Niin kuolenkin, sanoi narri, kaatui pitkälleen lattialle ja ummisti silmänsä.