Gyárfásilla oli heti hautakirjoitus valmiina.
"Levon on löytänyt mustalais-narri, naura ei enää;
Viulunsoittaja verraton viuluna kuolon nyt on".
Mustalainen ei liikahtanut. Tuossa hän makasi suorana ja kankeana, hengitys oli seisahtunut, turhaan kutkutettiin sieraimia ja jalkapohjia, henkeä ei häneen saatu.
Hänet nostettiin vihdoin pöydälle, palavia kynttilöitä asetettiin ympärille, kuten kuolleille tavallisesti tehdään, ja heitukoitten täytyi laulaa peijaisvirsiä, kaikenlaisia hullunkurisia lauluja; runosepän taasen oli noustava tuolille pitämään hautauspuhetta.
Herra nauroi niin, että kasvot kävivät sinisiksi.
Sillä aikaa kuin kaikki tämä tapahtui "Ratkorikkolan" ainoassa vierashuoneessa, lähestyi uusia vieraita tätä ei juuri vieraanvaraista majaa kohden.
Nämä olivat ne kovaonniset matkustajat, jotka Ristintien padolla meidän omien ja kapakoitsijan silmäin nähden jäivät vaunuinensa loan valtaan. Kun ihmiset ja juhdat koko kolme tuntia turhaan olivat koettaneet saada saveen vaipuneita pyöriä liikkumaan, oli vaunuissa istuvan herran pakko turvautua erääseen hieman omituiseen keksintöön, nimittäin kulkea miehen selässä ratsastaen kapakkaan asti.
Hän istui siis ajajansa, pitkäsäärisen ja hartiakkaan miehen selkään, ja jättäen palvelijansa vaunuihin pitämään kapineista vaaria hän antoi postimiehen lyhtyineen mennä edellä sekä ratsasti tällaisella omituisella tavalla kapakan luokse. Vanttera mies laski hänet selästään portaille.
Hauska on tutustua tulokkaaseen, mikäli se näin äkkipikaan on mahdollista.
Puvusta päättäen hän ei ollut Unkarin Alamaan herroja.