Rouva Kramm ilmoitti Fannylle, että hän saattaa nähdä tuntemattoman suosijansa huomenna valtiopäiväistunnossa, missä voi helposti sekaantua väkijoukkoon, jottei kukaan heitä huomaa, etenkin kun he eivät muutenkaan siellä viivy muuta kuin hetken ajan.
Täten joutui Fanny parlamenttisalin parvelle, mistä rouva Kramm hänelle osoitti tuntemattoman suosijan.
Fanny luuli pilvistä pudonneensa. Hän oli toivonut saavansa nähdä aivan toisen henkilön. Rouva Krammin osoittamat kasvot eivät häntä ollenkaan miellyttäneet, vaan herättivät hänen sydämessänsä epäilystä, pelkoa. Fanny kehoitti rouva Krammia tulemaan pois parvelta ja palasi kotia pettynein mielin.
Kotona tunnusti hän kaikki tädille, sekä haaveensa, tuulentupansa että pettymyksensä. Hän tunnusti vieläkin rakastavansa miestä, joka on hänen ihanteensa, mutta jonka nimeäkään hän ei tunne. Hän pyysi tätiä puolustamaan häntä omaa itseänsä vastaan, sillä hän pelkäsi pyörtyvänsä, sydämensä pakahtuvan.
Kun rouva Kramm seuraavana päivänä meni Fannyä noutamaan saattaaksensa hänet laulunopettajan luo, oli Teresan asunto tyhjänä. Ovet, ikkunat selki selällään, huonekalut poissa. Ei kukaan tietänyt, minne he olivat lähteneet; yöllä olivat he menneet matkoihinsa. Teresa oli maksanut vuokran talonvartijalle, ja tuntemattomat kantajat olivat vieneet pois kaikki kapineet. Hän ei ollut kenellekään sanonut, missä hän täst'edes oli tavattavissa.
III.
Maksettu.
Minne oli Fanny näin äkkiä kadonnut tätinensä?
Teresa kuunteli epätoivoisena Fannyn tunnustusta.
Tyttö kertoi suoraan rakastavansa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ihannetta, jota hän oli luullut hyväntekijäkseen, jonka hyvyydestä, jalosta luonteesta hän oli jo kuukausia haaveksinut, jonka hyviä töitä hän olisi maksanut lemmen kiitollisuudella. Mutta saatuansa tietää, ettei hänen salainen suosijansa ollutkaan se, jota hän siksi luuli, hän ei voinut unhottaa asiaa, vaan kauhu oli vallannut hänen mielensä. Hän tunsi tehneensä sopimattomasti ottaessaan tuolta mieheltä rahoja vastaan, olipa mistä syystä tahansa. Hän huomasi olevansa myyty, kiitollisuuden velassa, jonkatähden hän sanoi pelkäävänsä tuota miestä, hän ei tohdi kadullekaan astua, jottei ehkä tapaisi häntä. Miehen kasvot herättivät hänessä epäluuloa, ja hän sanoi pelkäävänsä jo sitäkin, että tuo ihminen ajattelee häntä. Mutta kumminkin on oas jäänyt hänen sieluunsa! Tuota toista, tuota ihannetta ei saa mielestä menemään, vaikk'ei ehkä ollut syytä häntä muistella, häntä luulla hyväntekijäksi. Hän ei tunne miestä, ei tiedä hänen nimeänsäkään mutta on häntä rakastava kuolemaansa asti; hän saattaa siihen menehtyä, mutta ei voi ihannetta unohtaa. Santeri parka…