Toisia tilikirjoja ei Juhana-herra silmäillytkään. Ja miksi? Suuttuaksensa nähdessään, kuinka paljo häneltä varastetaan? Onhan hänellä niin paljon rahaa, ettei kaikkia saa kulumaankaan? Vai rupeaisiko hän laissa saataviansa hakemaan? Ei, pysykööt rahat saajallansa. Vai rupeaisiko hän tarkan emännän lailla pitämään vaaria, laskeeko piika torilta ostamansa tavarat kalliimmiksi kuin olivat? Tätä ei aatelismiehen arvo salli.
— Sitokaa yhteen asiapaperinne, herra Pietari Varga!
Häthätää tarkastetut paperit pantiin perhearkistoon; ne eivät ikinä enää saaneet päivänvaloa eivätkä mustetta nähdä.
Monta kansallista laitosta, monta ihmisystävällistä yritystä, monta yleishyödyllistä hanketta olisi saatu aikaan vain niistä muruista, jotka Nabobin pöydältä putosivat ja joita myöhemmin koko kansa muurahaisen ahkeruudella sai yksitellen koota, vähitellen rakentaaksensa, mitä esi-isät olivat rakentamatta jättäneet.
— Huomenna odotan teitä illalliselle, lausui Juhana-herra, kuten hänen tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta, kutsuen uskollisen palvelijan pöytäänsä, minne pääsivät vain ylhäiset vieraat ja narrina pidetyt palkolliset.
Herra Pietari vastasi nöyrästi kumartaen, kuten tapansa oli ollut jo neljäkymmentä vuotta:
— En ole niin suurta kunniata ansainnut; minun on mahdotonta esiintyä niin ylhäisten vierasten seurassa. Ylihuomenna aamulla tulen muun palvelusväen kanssa toivottamaan onnea.
Näin sanoen kumarsi hän jalkaa raapaisten sekä poistui pitäen vaaria, ettei kääntyisi selin armolliseen isäntään.
Juhana-herra nauroi Pietarin mentyä. Nauroiko hän ehkä mielihyvissään tilanhoitajansa rehellisyydestä? Ei. Hänestä oli herra Pietari yhtä hupsu kuin muutkin, kuin mustalainen Vidra, joka tekee kujeitansa, kuin runoniekka Gyárfás, joka sepittelee runoja, kuin teaatterinjohtaja Lokodi, joka näyttelee Hamlet'ia, kuin Matti koira, joka heittää jäniksen ilmaan ja ottaa sen taas suuhunsa. Pietari kuitenkin oli hupsuin kaikista, sillä hän kunnioitti herraansa eikä varastanut, vaikka hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. — Hän on yhtä suuri narri kuin toisetkin ja luotu isäntänsä huviksi. Juuri sen vuoksi pitääkin Juhana-herra hänestä yhtä paljon kuin toisistakin narreistansa: mustalais-Vidrasta, Gyárfás runosepästä, Lokodista ja Matti koirasta, ja jos Pietari kuolisi, niin isäntä surisi häntä yhtä paljon kuin noita toisiakin, pystyttäisi yhtä komeaa hautakiven hänelle kuin toisillekin: mustalaiselle, runoniekalle, johtajalle ja koiralle.
— No mitä siinä töllistelet? — huudahti Juhana-herra takanansa seisovalle Paavolle, miks'et mene hakemaan viskaalia tänne.