Sillä välin riensivät Fanny ja Teresa laittamaan kuntoon rouva Mayerin kamaria. Äiti pyysi saada paikan, mistä hän voisi kuulla tyttärensä ääntä, laulua, jonka tähden hänelle annettiin pianohuoneen vieressä oleva kamari.
— Täti kulta, virkkoi tyttö, minun pitäisi iloita, kun sain nähdä äitini, itkeä, kun hän on noin viheliäiseen tilaan joutunut, mutta en voi tehdä kumpaakaan. Minulla lienee sangen kova sydän. Oikein hävettää kylmäkiskoisuuteni.
Teresalla oli vastaus valmiina; hän olisi osannut asian selittää, mutta nyt näki hän hyväksi olla vaiti ja varuillaan. Aavistiko hän ehkä, mikä henkilö naamarin alla piili? Aivan niin, mutta hän ei heti naamaria temmannut kasvoilta, vaan tuumi aikaa voittaen voivansa vetää sarvet esiin kuoresta ja paljastaa rouvan vehkeet. Siksipä oli Teresa uskovinansa hänen puheensa, mutta seurasi varjon lailla jokaista hänen liikettänsä.
Kun kamari oli saatu valmiiksi, tarttui Teresa lempeästi Fannyn käteen sanoen:
— Fanny, ole ystävällinen, hellä äidillesi. Älä karta häntä, vaan koeta täyttää hänen toiveensa! Hän näkyy sinusta paljon pitävän. Eikä häntä saa siitä estää. Rakasta sinäkin äitiäsi. Mutta yhtä pyydän sinulta. Älä puhu hänelle mitään miehelään menostasi. Pidä se salassa jonkun aikaa — minun mielikseni!
Fanny lupasi olla vaiti. Luuli ymmärtävänsä Teresan tarkoituksen. Äidin tulon selitti hän itsekseen näin:
Epäilemättä äiti on jo aikoja sitten kyllästynyt elämään sisarten parissa ja on vain odottanut tilaisuutta päästäksensä heistä. Saatuansa jostakin tietää minun joutuvan rikkaisiin naimisiin, on hän tullut luokseni toivossa, että minä elättäisin hänet. Itsekkyyttä. — Tämmöiset ajatukset eivät olleet omiansa herättämään uuteen eloon sammunutta äidinrakkautta.
Mitä sitten, jos hän vielä olisi tietänyt, mitä Teresa tiesi?
Mutta Fannyn täytyi kohdella hellästi äitiänsä, ettei tämä epäilisi Teresan tahtovan vieroittaa lasta äidistänsä. Sitä ei Teresa ollut tehnytkään. Tosin ei rouva Mayerin nimeä oltu vuosikausiin heidän kesken mainittu, mutta eipä kukaan ollut voinut panetellakaan häntä tytölle.
Määrättynä päivänä lähetti ukko Kárpáthi (naimapuuhissa olevaa ylkää tosin ei saisi ukoksi sanoa) Paavon Boltayn luo. Suureksi iloksensa sai hän kuulla vastauksen, että hän itse tulkoon sormusta noutamaan. Hän lähtikin milt'ei lennossa. Tosin on liikaa näin sanoa, mutta riensipä ukko, minkä jalat jaksoivat. Kadulla vastaantulijat ihmettelivät, mikä ukkoon nyt oli mennyt, sillä kasvoistakin näkyi, että hän oli suuresti iloissaan. Jos köyhä mies olisi tuollaista vauhtia rientänyt pitkin katua, niin olisi saattanut arvata hänen saaneen viidennen voiton arpajaisissa. Mutta mitä oli Nabob mahtanut voittaa, hän joka olisi saattanut ostaa koko Pressburgin kaupungin kaluineen kamsuineen?