Saavuttuansa kaupunkiin astui Boltay alas rattailta ensimmäisen puodin kohdalla; täytyi muka mennä ostamaan piikiveä ja taulaa. Ajurin käski hän ajaa, minne rouva halusi. Itse sanoi hän menevänsä jalkaisin kotia.
Ei aikaakaan, niin oli rouva Mayer jo taas rakkaittensa parissa. Siellä oli Abellino par'aikaa. Keikari heti kysyi, kuinka asiat olivat onnistuneet. Rouvan yllä oli vielä sama puku, jonka Boltay mestari oli hänelle ostanut. Mitkä naurettavat tamineet! Tyttäret kilvan tanssittelivat, pyörittelivät äitiä. Abellino pyysi saada kuvata hänet tuossa asussa. Mutta nyt hänellä ei ollut aikaa. Pian, pian! Miten oli asian käynyt?
Kaksi tuntia kesti rouvan kertomus onnellisesta yrityksestänsä, miten hän oli taistellut, ollut kaunopuhelias, ennenkuin sai tyttärensä suostumaan. Tyttö, näetsen, on niin häveliäs, että äidin täytyi uskotella kavaljeerin aikovan naida hänet. Pitää siis sanoa tytölle samoin.
Abellino ei voinut olla syleilemättä eukkoa. Palkinnoksi kertoi rouva, miten kauniiksi mieheksi hän oli Fannylle Abellinon kuvaillut — Antakaamme heidän iloita rauhassa!
Tältä välin tallusti mestari Boltay koreasti kotiansa. Teresa oli ovella ottamassa vastaan, sillä ajuri oli jo ehtinyt kotia ja tuonut sanoman mestarin tulosta.
— Toin kirjeen, mutta se on turkin kieltä, niin etten olisi osannut suullisesti asiata ajaa.
Teresa aukaisi kirjeen ja luki. Katsahti Boltayhin, luki taasen. Luki kolmasti ja katsoi taas Boltayhin.
— Tämä on tosiaankin turkin kieltä. En minäkään ymmärrä. Lukekaa.
Hän ojensi mestarille kirjeen.
— Hm, — murisi ukko; oli luullut tämän olevan täynnä vieraskielisiä sanoja, ja hämmästyi, kun sai lukea seuraavaa: