— Juuri sinä. Ethän enää voi luvata vietellä Fannyä, sillä nyt hän on rikkaampi kuin sinä, niin ettei rahasi hänen päätänsä ymmälle saata. Jos hän taasen kaipaa lemmikkiä, niin saattaa hän valita jonkun meistä, joko minut tai Liviuksen tai Konradin. Sinulla on syytä olla vanullasi, ettei hän rakastu sinuun, sillä siinä tapauksessa voisit pian menettää koko perintösi. Oivallista! Abellino pakenee setänsä vaimon syleilyjä, kuten Josef Potifarin vaimoa. Täytyypä sinun vielä pitää vaaria, ettei vain Fanny rakastuisi johonkin nuoreen mieheen. Ha, ha, ha! Abellino "naisten vartijana!" Hyvä aihe johonkin huvinäytelmään!
Joka sana on myrkyllinen oas, joka sattuu vereen saakka. Abellino on kiukusta kalman kalpeana. Fennimore puhui totta. Abellinon täytyi vielä pelätä, että tuo nainen ehkä rupeaa lempimään! Kirous, kirous!
Hän hävisi yhä.
Hän ei enää oikein nähnytkään, suuretko panokset olivat. Fennimore voitti taas nelikertaisesti. Abellino maksoi, mutta vain kahdenkertaisesti.
— Ohoo, veikkoseni, erehdyt, tein panoksen kaksi kertaa.
— Sitä en huomannut.
— Ah, flibusterie! (ryöväystä!) — huudahti Fennimore närkästyneenä.
Tästä loukkauksesta vimmastuneena hypähti Abellino äkisti seisomaan ja viskasi koko korttiläjän vasten Fennimoren silmiä.
Nuo kelmeät kasvot käyvät sinisiksi, vihreiksi; hän tempaa tuolin käteensä ja aikoo karata Abellinon päälle. Toverit menivät väliin ja estelivät Fennimorea.
— Päästäkää! Päästäkää minut, karjui tuo tunteellinen mies, huulet vaahdossa; äänikin oli raivosta muuttunut kähiseväksi kiljunnaksi. Abellino ei puhu sanaakaan, mutta rinta kuohuu, silmät ovat veriset.