— Antakaa käteemme edes miekka, virkkoi Abellino synkästi, sitten saadaan jutella.
Nyt vaikeni Fennimorekin. Hän oli samaa mieltä kuin Abellino. Kun vain kerran seisoivat miekka kädessä taistelemassa, niin kyllä he asian päättävät.
Varamiehet aavistivat riitaveljesten aikeet ja kuiskailivat vielä keskenänsä, ennenkuin antoivat aseet heidän kynsiinsä. Miekat mitattiin, havaittiin yhtä pitkiksi ja annettiin kummankin käteen.
Yks, kaks, kolme. Asentoon!
Ikäänkuin suostumuksesta astuivat taistelijat heti niin lähelle toisiansa, ettei voinut antaa muuta kuin hengenvaarallisia iskuja. Miekat välkkyivät, silmät säkenöivät.
Minuutin perästä olivat kaikkien varamiesten miekat ristissä heidän välissään.
— Herrat, tämä ei kelpaa! Ei saa hengen kaupalla tapella! Mitä tarvetta oli astua niin lähelle toisianne? Tappelette kuin teurastajan sällit.
Tämän sanoi Konrad, joka pelkäsi itseänsä enemmän kuin taistelevia.
Heidät asetettiin uudestaan asentoon. Nyt käyttivät he miekkaa varovasti; ei paljoa helistelty eikä voimaa käytetty hukkaan tyhjiin iskuihin, vaan koetettiin erityisillä tempuilla haavoittaa vastustajaansa. Molemmat olivat harjaantuneita miekkamiehiä. Kumpikin koetti haavoittaa riitaveljeänsä kasvoihin. Ei kumpikaan onnistunut; tuimasti katsoivat he toinen toistansa silmiin; miekat miesten käsissä kummallisesti sihisivät, mikä kuului ihan toisenlaiselta kuin näyttämöllä teaatteritaisteluissa.
Hyvän aikaa he näin ottelivat. Kumpikaan ei saanut voittoa. Fennimore
jo alkoi väsyä ja peräytyä, Abellino seurasi perässä askel askeleelta.
Tästä suuttuneena rohkaisi Fennimore mieltänsä ja suuntasi iskun
Abellinon päähän. Töin tuskin sai tämä sen vältetyksi.