Toiseksi hän enimmiten osaa hyvin valita kertomuksensa aiheet ja esineet. Melkein aina hän ottaa käsiteltäväksensä semmoisen aiheen, joka miellyttää Unkarin yleisöä. Jókai tietää tahi vaistomaisesti tuntee, minkä aikojen, olojen ja yksilöiden kuvailemisella hän parhaiten löytää tien kansalaistensa sydämeen. Useimpien romaaniensa aiheen hän on ottanut nyky- tahi sen lähinnäedelliseltä ajalta; kuvauksensa hän mielellään kutoo jonkun kansanmieleisen aatteen tahi muistettavan tapauksen yhteyteen. Semmoisista onkin vastamainittu aika Unkarin kansan elämässä varsin rikas: tämän vuosisadan alkupuolella kansallishengen uusi herääminen kaikkine sitä seuraavine jaloine pyrintöineen kansallisen kielen ja kirjallisuuden edistämiseksi sekä monenlaisten yhteiskunnallisten epäkohtain ja vanhentuneiden laitosten poistamiseksi; sittemmin saman vuosisadan keskivaiheilla tuo kunniarikas, vaikka onneton vapaussota, ja sitä seuraava kansallisen ja valtiollisen itsenäisyyden alennus- ja sortokausi; vihdoin saman itsenäisyyden jälleen voimaansa ja arvoonsa saattaminen sekä kansan kohoaminen ennen tuntemattomaan valtiolliseen vaikutusvoimaan. Selvää on, että tämmöisten suurten tapahtumain pohjalle perustuvat runolliset kuvaukset, ylempänä mainitulla mestarillisella kertomiskyvyllä esitettyinä sekä tuon Jókaille kuten yleensä kaikille unkarilaisille ominaisen hehkuvan isänmaanrakkauden ja tulisen kansallistunteen elähyttäminä, ovat omiansa mitä suurimmassa määrässä viehättämään lukijoita.
Vielä mainittakoon, että Jókai teoksissaan esittää myöskin suuria luonnon-onnettomuuksia, semmoisia kuin vedenpaisumus Pestissä, Tiszan tulvat, Komárom'in maanjäristys, ruttotaudit, nälkävuodet ja muita luonnon merkillisyyksiä. Ja kun hän näitten kuvailemisessa osoittaa yhtä suurta taitoa kuin muitten asiain kertomisessa, on helposti ymmärrettävä, että nuo tuommoisetkin kuvaukset puolestaan kohottavat hänen romaaniensa vaikutusta.
Unkarilaista kansan-elämää kuvaillessaan Jókai niinikään on mainio. Ne tyypit, jotka hän siitä tuo esille, ovat todellisuudesta otetut, niin sanoakseni magyarilaista lihaa ja verta, vieläpä henkeä, kaikkine unkarilaisten kansallisluonteessa tavattavine hyvine ja huonoine puolineen, joita viimemainituita Jókai ei suinkaan tahdo peitellä eikä salata. Ei yksikään muu kirjailija ole ymmärtänyt kuvailla tuota kirjavaa, väririkasta kansan-elämää niin viehättävällä tavalla kuin hän. Sitä tehdessään hän usein näyttää ikäänkuin täydellisesti vaipuneen tuohon samaiseen elämään. Silloin myöskin hänen huumorinsa ilmenee kaikessa luonnonomaisessa raikkaudessaan.
Huumorikin on näet yksi Jókain huomattavimpia kirjailijaominaisuuksia. Niinkuin Dickens'illä on Jókaillakin aivan erinomainen taito jokapäiväisimmissäkin tapauksissa ja henkilöissä havaita hullunkuriset puolet. Tämä näkyy varsinkin hänen ylempänä mainitusta "Rakkaita sukulaisia" nimisestä novellistaan, joka alusta loppuun uhkuu mitä hauskinta leikillisyyttä ja sukkeluutta. Mutta ei sitä puutu muissakaan hänen teoksissaan, eipä edes niissä, joitten esineenä on mitä synkimpien ja kurjimpien olojen esittäminen. Todistuksena siitä mainittakoon "Uusi tilanhaltija". Se kuvailee sitä surullista aikakautta Unkarissa 1850-luvulla, jolloin siellä vallitsi täydellinen poliisi- ja vakoilijavalta, jolloin kaikki kansalliset ja valtiolliset oikeudet olivat unkarilaisilta riistetyt ja maahan tallatut, jolloin ei edes Unkarin tiedeakatemian sallittu pitää istuntoja. Luulisi, että tämmöisen kamalan ajan kuvaileminen muodostuisi joksikin korkeantraagilliseksi murhenäytelmäksi tahi ainakin muuten kovin vakavaksi ja juhlalliseksi teokseksi. Vielä mitä! "Uusi tilanhaltija" on läpeensä humoristinen romaani, jossa sekä pää- että sivuhenkilöt, kukin omalla tavallaan huvittavat lukijaa ja saavat hänet tuon tuostakin makeasti naurahtamaan.
Vielä on mainittava Jókain selvä, sujuva ja kansanomainen kieli, jota jokainen helposti voi ymmärtää ja nauttia. Hän käyttää aitounkarilaisia, sattuvia, luonteenmukaisia lauseita ja puheenparsia, jotka aina ovat paikallaan. Tämä kielen unkarilaisuus ja sujuvaisuus tekee hänen tyylinsä luonnolliseksi, mehukkaaksi ja maalailevaksi sekä kokonaan poikkeavaksi siitä milloin oratoorisesta milloin vaikeasti käsitettävästä tahi kuivakiskoisesta maneerista, joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä on Unkarin vanhempien novellin- ja romaaninkirjoittajien tunnusmerkkinä.
Nämät nyt luetellut ansiot ovat niin suuret, että ne peittävät monta puutetta, jommoisista Jókaikaan ei suinkaan ole vapaa. Hänen pääansionsa, tuo uhkuva, tyhjentymätön mielikuvitus on samalla, sopii sanoa, hänen päävikansakin. Rajattomuudessaan se usein — varsinkin jos hän jättää enemmän tunnetut aikakaudet ja oman maansa olot — turmelee kertomuksen todenmukaisuuden, henkilöiden tarkat rajapiirteet, perusjohteitten sielutieteellisen pätevyyden ja yleensä koko teoksen sisällisen totuuden. Niinpä puuttuu muutamista hänen historiallisista romaaneistaan — esim. Transilvaanian kultakausi, Turkkilaismaailma Unkarissa ja Epäjumala-linna — todellisen ajankuvauksen vankka pohja, vaikka monet yksityiskohdat ovatkin loistavasti esitetyt. Itämaisissa ja haaveellisissa kertomuksissa taas — semmoisissa kuin esim. Tulevan vuosisadan romaani ja Oceania — se houkuttelee hänet täydellisiin mielettömyyksiin. Tähän hillitsemättömään mielikuvitukseen ei hänen muodostamis- ja luonteenkuvaamisvoimansa ole missään tasasuhdassa. Henkilönsä hän varustaa mielellään yliluonnollisella voimalla, joka usein tekee koko toiminnan pilventakaiseksi. Jókain romaanien päähenkilöt, jotka tavallisesti ovat huonommin onnistuneet kuin syrjähenkilöt, näyttävät usein siltä kuin he salaisuudessa hautoisivat jotakin, jolla voisivat hämmästyttää ja kummastuttaa meitä. Hänen sankarinsa ovat enimmiten ulkonaisesti huikaisevia, mutta sisällisesti jotensakin tyhjiä. Harvoin tiedämme, mimmoisiksi he muuttuvat, sillä se ei riipu niin paljon heidän hyvien tai huonojen ominaisuuksiensa laadusta, heidän intohimojensa luonnosta kuin runoilijan oikusta.
Mitä erittäin siihen romaaniin tulee, joka nyt lasketaan suomalaisen yleisön käteen, niin siinäkin kyllä tavataan vastamainittuja virheitä, mutta myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, ylempänä lueteltuja ansioita. Kaikista Jókain romaaneista on Unkarilainen nábob se, jota Unkarissa on enimmin luettu ja josta useimmat painokset (viisi) on otettu. Erittäinkin on se jo alusta alkaen ollut nousevan nuorison lempiromaani ja on yhä vielä, vaikka siinä kyllä on kohtia, jotka eivät liene liioin nuorisoa varten kirjoitettuja.
"Unkarilaisessa nábob'issa" Jókai kuvailee Unkarin yhteiskuntaa, semmoisena kuin se oli tämän vuosisadan alkupuolella, erittäinkin sen ylimyskuntaa, joka siihen aikaan yksinomaisesti edusti rikkautta, sivistystä ja kansanvoimaa. Osa tästä ylimyskunnasta oli epä-isänmaallinen, henkisesti veltostunut, ulkomaalaisuutta apinoiva; toinen osa isänmaallinen ja kansallismielinen, mutta sivistymätön ja raaka. Näitten välillä oli kolmas, lukumäärältään vähitellen kasvava joukko, joka innokkaasti harrasti kansallistunteen herättämistä, kansallisen sivistyksen kohottamista ja yleensä ajanmukaista edistystä kaikilla aloilla, niin henkisellä kuin aineellisella. Mitenkä tämän viimemainitun ryhmän edustamat aatteet ja pyrinnöt saavuttavat yhä enemmän alaa ja vihdoin pääsevät voitolle, sen näyttäminen on puheena olevan romaanin tarkoituksena.
Sitä varten tekijä tuo esiin edustajia kustakin noista kolmesta ryhmästä. Toista ryhmää edustaa etupäässä vanha Juhana Kárpáthi, tuo kummallinen "nábob" eli pohatta, jonka mukaan romaani on nimensäkin saanut. Se kuvaus, joka hänen raaoista kotitavoistaan ja mielettömistä huvituksistaan annetaan, kammottaa meikäläisiä ja hämmästyksellä kysymme: ovatko Unkarin rikkaat ylimykset todellakin tuolla tavoin eläneet? Sitä ei tosin saata heistä yleensä sanoa, mutta varmaa on, että Kárpáthi-ukon kaltaisia on ollut olemassa, sillä hänen kuvaansa kaavaillessaan on Jókailla ollut mallina eräs mahtava pohatta Yrjö J. Tapansa mukaan Jókai kuitenkin on ukon kuvaa liioitellut.
Ensimmäisen ryhmän edustajia on Juhana Kárpáthin veljenpoika Béla eli Abellino, joksi hän itse tahtoo itseään nimitettäväksi. Hänet Jókai on kuvannut niin perin huonoksi ja ilkeäksi ihmiseksi, ettemme saata muuta kuin syvästi inhota häntä, mutta hänenkin kaltaisiansa miehiä kuuluu todellakin olleen niitten unkarilaisten ylimysten joukossa, jotka siihen aikaan, jossa kertomus liikkuu, hävittivät ulkomailla omaisuutensa ja terveytensä. Abellinon esikuvaksi olen kuullut nimenomaan mainittavan erästä paroonia, jonka Unkarissa ollessani olen nähnytkin, mutta onko siinä perää, ei kukaan ole ottanut varmaan vakuuttaaksensa. Jókai itse kysyy eräässä "loppulauseessa", jonka hän on liittänyt kysymyksessä olevan romaaninsa toiseen painokseen v. 1858 (ensimmäinen ilmestyi 1853): "Onko vielä tähän aikaan näitten irvikuvien malleja?" ja vastaa siihen: "Sitä en luule enkä väitä; se ainakin on varmaa, ettei minua vielä ole ahdistanut kukaan, joka olisi tuntenut itsensä Abellinoksi".