— Hyvin, Armida! Voitto on sinun!
Vielä hyppäys. Kettu kaatuu, ja Armida loikahtaa ylitse. Vasta parinkymmenen askeleen päästä huomasi koira ketun jääneen jäljelle.
Repo taas äkkiä liikkeelle!
— Ota kiinni, Pääsky! — huusi Mikko Kiss. Ja Pääsky ottikin ketun kiinni. Voitto on sinun! Mutta repolainenkaan ei ollut huonompi; puri koiraa kuonoon, jotta tämä heti jätti saaliinsa. Sen siitä sai.
Kettu läksi täyttä laukkaa suoraan Berettyójokea kohden. Repolaisen onnistuikin pettää monet vainoojansa ja päästä käpälämäkeen. Koirat jäivät kauas.
Mutta nyt on Matti ensimmäisenä takaa ajajista, osoittaen hänkin taitoansa. Tähän asti ei hän ole liioin hätäillyt, vaan antanut toisten parastansa koettaa. Tiesihän Matti, ettei tuota repoa muut kiinni saa; tunsi hyvin vihollisen. Vanha ja viisas elukka! He ovat ennenkin toisensa tavanneet. Tuttuja ollaan! Mutta koetetaanpas nyt, kummassa miestä on?
Taas käytti kettu entisiä kujeitansa, hypähteli sivulle, heittäytyi maata, kiristeli hampaitansa; mutta turhaan. Vihollinenkin oli viisas!
Eikä Juhana-herra saa tätä leikkiä nähdä! Kysykääpäs hartaalta metsästäjältä, mistä hinnasta hän pysyisi pois tällaista näkemästä?
Parhaassa vauhdissaan kompastuu kettu kumoon, mutta Matti ei hyppää ylitse, kuten liian kiivas Armida teki, vaan kun repo käänsi päätänsä, hänelle irvistellen, niin tarttui hän takapuolelta nuolen nopeudella kiinni. Samassa teki repo ilmassa kuperkeikan; Matti heitti näet ketun niskaan tarttuen ilmaan. Mutta tuskin oli kettu maahan ehtinyt, niin iski koira taas selkänahkaan, pudisti saalistansa ja heitti ketun toisen kerran menemään. Annetaan raukan vielä vähäsen juosta!
— Hyvin, Matti! — kaikui koko seuran ääni.