— Jumalan tähden! — huusi Rudolf, jonka posket paloivat rakkaan vaimon suuteloista; tuon naisen hevonen pillastui!
— Rouva Kárpáthin! — virkkoi pelästyneenä Flora ja sivalsi piiskalla ratsuaan saadakseen hänet kiinni.
Fanny kiitää arolle näkemättä, kuulematta; kaikki luulevat hevosen pillastuneen. Perässä kiitävät Flora, vanha Paavo, Mikko Kiss ja kreivi Erdey, mutta eivät saa kiinni. Vain Rudolf tulee yhä lähemmäksi.
Fannyn hevonen juoksee pitkin Berettyójoen rantaa; vesi on tässä kohden kuusi syltä syvä. Kompastus vain, niin kaikki on hukassa. Mutta jo ennättää hänet Rudolf, jo pääsee ihan Fannyn rinnalle. Näki naisen ensi kerran eläissään. Ratsu vaahtoaa naisen alla, jonka kasvot ovat kovin kalpeat ja rinta kiivaasti aaltoilee. Käsissä on toivottu hetki, kun ihanne ratsastaa hänen rinnallaan, kun hän tuntee miehen hengityksen kasvoissansa, mutta nyt on naisella satoja kertoja suurempi syy toivoa kuolemaa: mies, tämä lemmitty ihanne olikin kauneimman, jalomielisimmän vaimon, hänen oman parhaan ystävättärensä aviopuoliso.
Rudolf ei tohtinut ruveta rajua hevosta hillitsemään. Mutta kun Fanny tainnoksiin mennen putosi taaksepäin satulasta, tarttui Rudolf heti lujasti hänen käsivarteensa ja nosti hänet luokseen omaan satulaansa. Pyörtyneenä nainen lepäsi hänen rintaansa vasten; ratsu juoksi hurjana tiehensä!
VI.
Tuhannet tuskat.
Tämän tapauksen perästä tuli rouva Kárpáthi sairaaksi. Kauan oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla. Kárpáthi kutsui parhaita lääkäreitä; neuvoteltiin, tohtoroitiin, mutta ei tiedetty mikä rouvaa vaivasi. Ikävä asia onkin, kun ei sydäntä kukaan osaa parantaa.
Kauan oli Fanny tiedotonna, puhui outoja asioita, jommoisia sairaat kuumeen houreissa tavallisesti puhelevat. Ken moisia sanoja mieleensä painaisi? Sairas näkee aaveita, hirmuja, missä ei niitä olekaan, ja tututkin ovat hänelle silloin tuntemattomia; sairas tulee toisenluontoiseksi, rohkea muuttuu pelkuriksi, kaino puhuu intohimoisesti. Kukapa moisia muistiin panisi?
"Mene pois, — anna minun kuolla!"