Ken tietää, kumpi tuo suurempia tuskia, ajatukset, jotka liikkuvat hourailevan palavissa aivoissa, vai hiljaiset, syvät mietteet sydämen pohjalla. Kumpi kärsii suurempia kipuja, se joka reuhaa ja raivoo, jotta täytyy rautoihin panna, joka sielunsa tuskissa hampaita kiristelee ja hikoilee verta, vai se, jonka täytyy olla vaiti ja hymyillä, vaikka on huolista hulluksi tulla?
Nyt saattoi Fanny tyynesti ajatella koko entistä elämäänsä.
Mikä oli hän ollut, mikä oli hän nyt ja mitä hänestä on tuleva?
Hän oli syntynyt onnettomista vanhemmista, joita hänen täytyi hävetä. Toiset perheen jäsenet mielellään kieltäisivät itsensä, toiseksi muuttuisivat, jopa vanhoiksikin tulisivat, jos heidän nuoruutensa joutuisi unhotuksiin.
Jumalaapelkääväiset ihmiset olivat hänet onnettomasta perheestä pelastaneet, suojelleet ja varjelleet kaikista vaaroista, laittaneet hänelle hiljaisen, rauhallisen kodin, missä hän olisi voinut elää kuin metsän pikku lintunen syrjäisessä pesässään.
Mutta hän jätti tämän pesänsä, piilopaikkansa tavoitellakseen unikuvaa; siten joutui hän maailmaan, joka häntä hirmukuvillaan oli ennen pelätellyt, ja mistä häntä oli monin lempein sanoin varoitettu ja poiskutsuttu.
Hän etsi naista, joka hänen mieltänsä ymmärtäisi, miestä, joka oli hänen ihanteensa.
Ja hän löysi kummankin.
Tapasi jalomielisen ystävättären, paremman, sopivamman kuin oli toivonutkaan. Tapasi jumaloitsemansa miehen, jonka mielestä ja sydämestä puhuttiin enemmän hyvää, kuin hän oli ajatuksissaan kuvitellutkaan. Ja tämä nainen ja ihannemies olivat mitä onnellisin pariskunta.
Mitä hän itse on oleva?