Pitääkö hänen päivä päivältä katsella ystävättärensä iloisia kasvoja, kuunnella hänen onnellisuutensa salaisuuksia, joita naiset tavallisesti kertovat toisilleen hiljaisina kuiskutushetkinä. Pitääkö hänen yhä saada kuulla miehen kuuluisaa nimeä mainittavan, nähdä hänen kaunista muotoansa, voimatta häntä rakastaa, uskaltamatta hänestä puhua, sillä kasvojen puna, äänen värähdykset ilmaisisivat silloin, mitä ei kukaan saa milloinkaan tietää?
Vai pettäisikö hän naisen, joka on häntä rakkaudella kohdellut, joka ensimmäisenä ojensi kätensä häntä johdattaakseen, puolustaakseen? Rupeaisiko hän tuumimaan keinoja kotivarkaan lailla ystävättärensä onnen kukistaakseen, tulisiko pahemmaksi kuin sisarensa ja kaikki heidän vertaisensa, jotka vain varastelivat vierasten rahoja, mutta ei heidän onnellisuuttansa.
Ja lopuksi, jos hän sen tekisikin, niin mitä se hyödyttäisi? Jos hän intohimojen valtaamana tämän rikoksen tekisikin, niin ei hän muuta siten voittaisi kuin ylenkatsetta. Vai voiko hän missään suhteessa verrata itseänsä tuohon vaimoon, jonka rinnalla tämä mies on oppinut suurimman onnensa tuntemaan? Jos hän koettaisikin pettää, kavaltaa, masentaa tätä naista, niin olisi se vain uhkarohkea tuuma, kun vaimo on niin kaunis, niin hellä ja viehättävä. Hän rakentaisi siinä tapauksessa toivonsa vain ihmisoikuille, jos luulisi Rudolfin olevan noiden kevytmielisten miesten kaltaisia, jotka voivat vaihtaa suloisimman, ihanimman vaimon sata kertaa huonompaan, vain sen vuoksi, että edellinen on jo oma ja tuttu, mutta toinen vieras, ja veltostunut mieli vaatii vaihtelevaisuutta! Jos hän Rudolfia sellaiseksi luulisi, niin voisiko hän Rudolfin rakkautta toivoa? Ja millaista rakkautta? Eikö hän itsekin sitä ylenkatsoisi?
Kauheata, kauheata!
Ja vielä pitää nähdä luonaan valvomassa vuoteensa ääressä nuo kaksi naista, joille kummallekin hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa, jotka nytkin pitävät häntä hellästi kädestä tietämättä, ettei hän ole heiltä niin suurta hyvyyttä ansainnut! Pianpa kätensä pois vetäisivät, jos vain tietäisivät, minkälaisia ovat ne ajatukset, jotka hänen mielessänsä liikkuvat ja otsan niin kuumaksi tekevät.
Oi, kuinka onnellinen hän olisi nyt, jos ei koskaan olisi tullut tätä intohimoa tuntemaan eikä sallinut sielunsa tavoitella saavuttamattomia ihanteita, vaan olisi totellut vanhan, kunniallisen neitsyen sanoja ja yhä vielä asuisi entisessä kodissaan rauhassa, tarvitsematta huolehtia muusta kuin kukistansa.
Ne ajat ovat olleet ja menneet!
Nyt ei pääse pakenemaan enää eteen eikä taaksepäin.
Täytyy elää, elää kihnuttaa päivän toisensa perästä, uuden aamun valjetessa huoata: "taas uusi päivä!"
Entä aviomies, kunnon vanhus?