Näitten appelsiinipuitten keskellä tapaamme nuoren herrasmiehen, johon meillä jo on ollut kunnia tutustua. Mutta siitä on jo kulunut kokonainen vuosi; muoti on paljon muuttunut. Meidän täytyy siis esitellä hänet uudestaan.

Calicot-aika on ollut ja mennyt. Tämän nuoren keikarin yllä on nyt pitkä, polviin ulottuva takki, ahtaat nimettömät ovat pitkävartisiin kiiltosaappaisiin pistetyt, viiksistä ei ole enään jälkiäkään, nenään päin kaareutuva poskiparta antaa kasvoille uuden muodon, hiukset ovat jakaukselle kammatut. Nämät peittää kamala kapine, jota sanottiin Bolivar-hatuksi ja joka oli sangen hyödyllinen, sillä sen reunat olivat niin leveät, että ne kävivät sateenvarjosta. Tämä mies on Abellino Kárpáthi. Pankkiirin portailla ja etuhuoneissa vilisi livreepukuisia tyhjäntoimittajia, jotka kuljettivat vierasta miehestä mieheen ja ottivat huostaansa tämän päällystakin, kepin, hatun ja hansikkaat, jotka lähtiessä täytyi lunastaa kelpo juomarahoilla.

Kunnon syöpäläiset tunsivat Abellinon aivan hyvin, sillä unkarilaiset valtaherrat tietävät, miten tulee kansansa kunniaa ulkomailla ylläpitää etenkin palkollisten silmissä. Tähän on olemassa vain yksi keino, nimittäin varistaa rahaa kuin vettä, jakaa kultakolikoita pudonneen hansikkaan ylösnostamisesta. Oikean kavaljeerin taskuista et löydäkään muuta rahaa kuin kultakolikoita, uusinta lyöntiä ja hajuvedessä pestyjä, jottei muitten ihmisten piteleminen tuntuisi.

Hetkisen kuluttua oli Abellinon hattu, keppi ja hansikkaat korjuussa, palvelijat soittivat toisilleen, ja kavaljeeri oli tuskin ehtinyt perimmäiselle ovelle, kun jo palvelija tuli ilmoittamaan, että herra Griffard on heti valmis ottamaan vastaan. Samassa avattiin selkoselälleen mahonkiovet, jotka veivät herra Griffardin omaan kamariin.

Herra Griffard istui sanomalehti-tukun ääressä, sillä sivumennen mainiten ovat vain unkarilaiset herrat siinä luulossa, että Luoja on säätänyt kesän sen vuoksi, ettei silloin tarvitse lukea sanomalehtiä. Herra Griffard luki uutisia kreikkalaisten viimeisistä voitoista, ja hänen mielensä oli kuohuksissa harmista, jonka eräs englantilainen lehti oli hänessä herättänyt; siinä eräs herra Watts kokee askel askeleelta todistaa, että tuo jumalaton, pöyhkeä lordi Byron on sieltä täältä varastanut kaikki runonsa ja että ennen häntäkin on samoista asioista runoiltu. Tämä polemiikki teki herra Wattsin kuuluisaksi pariksi vuodeksi.

Pankkiirin edessä porsliinipöydällä oli tee-astiat; matalasta kupista ryyppieli hän silloin tällöin jotakin märkää ainetta, luultavasti munalla sekoitettua teetä, joka oli tehty makeaksi maidosta valmistetulla sokerilla. Tämä sokeri oli hiljakkoin keksitty ja väitettiin olevan hyvää keuhkotautisille, mutta se oli sangen kallista, jonkatähden monet herrat pitivät muotiasiana sairastaa keuhkotautia, voidakseen käyttää tätä sokeria.

Pankkiirin kamari ei enää vähääkään muistuttanut entisestä leipurista. Ostettuansa emigranttien kartanoita, otti hän myöskin heidän palkollisensa palvelukseensa, ja taitava kamaripalvelija voi parhaiten opettaa noita ylhäisten tapoja, joita alemmat kansanluokat, kiinalaiset, latinalaiset ja filistealaiset ällistellen katselevat ja joita he eivät voi itselleen omaksua. Isommat huonekalut, sohvat, kirja- ja kirjoitus-pöydät olivat ebenpuusta, hopeakoristeilla kaunistetut, päällykset valkoisesta cashmir-kankaasta, joiden reunukset olivat täynnä ommeltuja kukkasia. Ei yksikään huonekalu ollut seinän vieressä tai nurkassa, vaan joko keskellä huonetta tai poikittain nurkassa, sillä näin oli tähän aikaan muoti. Huonekalujen välissä, joitten raskas muoto osoitti uudemman ajan (1822) velttoutta ja arkiluonnetta, seisoi korkokuvisia, solakoita korintolaisia maljoja, kalliita antiikkisia kuvapatsaita, joita Pompejin raunioista oli kaivettu, sekä kullankirjavia, kiinalaisesta porsliinista tehtyjä pöytiä. Matot olivat kaikki käsin kirjaeltuja; isoimpaan oli suurilla kirjaimilla ommeltu sana: "souvenir" (muisto), mikä ei kuitenkaan estä epäilemästä, että pankkiiri on ostanut maton kalliista hinnasta. Seinät olivat peitetyt hopeapaineella koristetuilla seinäpapereilla; tibetmattoja oli ripustettu laesta lattiaan saakka jonkun matkan päähän toisistaan, ja näitten välissä riippui komeita teräspiirroksia (hienoissa työhuoneissa ei ole tapana pitää öljymaalauksia, nämät kuuluvat salonkiin), kuuluisien muotirunoilijain ja mainioitten hevosten muotokuvia. Nämät tuntee pankkiiri persoonallisesti, sillä edelliset ovat hänestä runoilleet, jälkimmäiset häntä selässään kantaneet.

Kaikki todistaa, että pankkiirilla oli sangen taitava ja ajan maun tunteva kamaripalvelija.

Pankkiiri on noin seitsemänkymmenen vuotias, sangen kunnianarvoisa vanhus, kasvot miellyttävän ystävälliset; hänen käytöksensä ja koko olentonsa muistuttaa Talleyrandista, jonka ylistäjien joukkoon hän kuuluu. Hiukset ovat ihmeen valkoiset, kasvot vielä verevät, puhtaiksi ajellut ja sangen vilkkaat, hammasrivit eheät ja valkoiset, kädet erittäin hienot ja sileät, kuten tapaamme ihmisillä, jotka kaiken ikänsä ovat taikinaa pidelleet.

Nähtyänsä Kárpáthin astuvan sisään avoimesta ovesta, laski rahamies kädestään sanomalehden, jota hän oli ilman silmälaseja lukenut, ja ovelle päin astuen tervehti tulijaa mitä ystävällisimmin.