Fanny tahtoi elää kaukana erillään Szentirmayn kartanosta, eikä hän halunnut Pestiinkään kuultuansa Kecskereyltä, että myöskin Szentirmayn perhe muuttaa sinne talveksi.
Siihen asti, kunnes vanhat tuttavat taasen rupesivat käymään
Madarasissa, vietti Fanny aivan yksinäistä elämää.
Hän oli tähän yksinäisyyteen tyytyväinen. Sanoessamme hänen viettävän miltei päiväkaudet Juhana-herran kanssa, voimme myöskin väittää, ettei hän muuta seuraa kaivannutkaan.
Paraikaa käveli Juhana-herra äsken korjatussa englantilaisessa puutarhassa vaimonsa kanssa. Kesyt kauriit tunsivat emäntänsä, sillä hänen taskuissaan oli aina sokerileivoksia ja mantelia. Ne tulivat ottamaan kädestä lahjoja ja seurasivat häntä pitkin tietä edestakaisin, kun äkkiä kuului rattaitten jyrinää maantieltä, ja vilkaistuansa aidan yli huudahti Kárpáthi:
— Kas, Szentirmayn hevoset!
Fanny vavahti. Juhana-herra tunsi nykäyksen käsivarressaan.
— Olitko langeta?
— Astuin etanan päälle, vastasi rouva vaaleten.
— Pöhkö, kun tuota pelästyit! — Tiesinhän, että Flora tulee tänne sinua tervehtimään; hän pitää sinusta sangen paljon. Mutta ken saattaisikaan toisin tehdä?
Jo kaukaa huomasi sentään Fanny, ettei vaunuissa istuja ollut nainen, vaan mies. Kárpáthi näet oli likinäköinen. Hevoset hän kyllä tunsi etäältäkin, mutta ei ihmisiä.