— Ah! Tämä on solvaus! — huudahti Kárpáthi hypäten pystyyn. Minä olen kaikkialla kertonut, että tulen alkamaan oikeusjutun.
— Olkaa rauhallinen, tyynnytti pankkiiri. Kaikki uskovat teidän puheenne. Vain minun täytyy tietää totuus, sillä minä olen pankkiiri. Mutta minä olen vaiti. Minä tunnen yhtä hyvin Nepaalin herttuan perhe-olot Itä-Indiassa, kuin ylimmän espanjanlaisen grandin elämäntavat. Minua hyödyttää sekä edellisen embarras des richesses (rikkauden pulat) että jälkimmäisen loistolla kullattu köyhyys. Tunnen jokaisen Pariisiin tulleen vieraan raha-asiat, tulkoonpa hän mitä tietä ja millä melulla tahansa. Näinä päivinä saapui tänne kaksi unkarilaista kreiviä, jotka ovat kulkeneet jalkaisin halki Euroopan, kolmas palasi Ameriikasta, missä hän on alhaisena miehenä matkustellut. Mutta tiedän näillä herroilla kumminkin talouden olevan kotona niin hyvässä kunnossa, että voisivat minullekin rahoja lainata. Sitä vastoin ajoi muutama päivä sitten St. Denis'n portista sisään eräs herttua, pohjoismaista kotoisin, kuusi valkoista hevosta kullattujen vaunujen eteen valjastettuina. Herttualla on suuri nimi, mutta minä tiedän miesparan tuoneen mukanansa viimeiset rahansa, sillä jonkun poliitillisen selkkauksen tähden on hänen omaisuutensa pantu takavarikkoon.
Tuskastuneena keskeytti Kárpáthi pankkiirin puheen.
— Hyvä herra, miksi minulle näitä puhutte?
— Vain osoittaakseni, että sydänten ja rahamassien pohjalla kyllä on ollut ja on oleva salaisuuksia, ja vaikka rahamiehet saavatkin niistä vihiä, pysyvät ne kuitenkin salaisuuksina. Vaikka minä tunnenkin teidän arat asianne, voitte puhua aivan toista maailmalle eikä kukaan ole epäilevä teidän sanojanne.
— Enfin, (lopuksi) mitä tämä minua hyödyttää?
— Vai niin? — huudahti pankkiiri. Teidän mielestänne saisi koko maailma tietää, mitä minä tiedän, mutta minä en. Te olette luonnollisesti tullut tänne ilmoittaaksenne aivan toisen taudin oireita, kuin oikeastaan sairastatte ja kuitenkin toivotte lääkitystä. Mutta minä olen käytännöllinen lääkäri ja huomaan taudin syyt jo kasvoistanne. Entä jos kuitenkin voisin lääkitä teidät terveeksi?
Abellino kuunteli mielihyvällä tätä katkeraa pilaa.
— Hm, tutkikaa valtasuonta, — vastasi hän leikillisesti; ei kädessäni vaan taskussani.
— Ei ole tarvis. Katsokaamme ensin taudin oireita. Teillä on siis huono ruokahalu kolmensadan tuhannen frangin tähden, jotka olette velkaa.