Salaisuus oli tullut ilmi. Sekä Fanny että Rudolf pelästyivät.
Sanaa sanomatta katsahti Rudolf rouvaan ja tämä samoin häneen. Ihmeen ihana, lumoava oli rouva tällä hetkellä tuskissansa, verkalleen laskiessaan kädet ristiin rinnalle ja koettaen väkisin estää kyynelvirtaa vuotamasta.
Unohtaen osansa äännähti Rudolf liikutettuna: "hyvä Jumala!"
Vasta nyt hän täysin ymmärsi asian laidan.
Näistä sanoista särkyi pato, joka oli tähän asti kyyneleet pidättänyt, ja nyt alkoivat ne viljalti vuotaa pitkin ihania poskia, Fannyn vaipuessa nojatuoliin.
Hellästi puhutteli Rudolf häntä, tarttuen liikutettuna hänen käteensä:
— Miksi itkette?
Kysymättänsäkin hän tiesi syyn itkuun.
— Miksi tänne tulittekaan? — kysyi Fanny liikutuksesta vapisevalla äänellä, voimatta enää hillitä itseänsä. Joka päivä olen rukoillut Jumalaa, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä teitä, olen karttanut teitä; miksi piti teidän tulla minua hakemaan? Olen hukassa, sillä Jumalakin on minut hylännyt. Koko elämäni aikana ei minulla ole ollut muun miehen kuvaa sydämessäni kuin teidän. Mutta se olikin syvälle kätkettynä. Miksi tulitte sitä ilmoille tuomaan? Ettekö ole havainnut, mitenkä aina ja joka paikassa olen teitä karttanut? Eivätkö teidän kätenne estäneet minua surmaan syöksymästä, kun ensikerran tavattiin? Jo sitä ennen olin paljon teidän tähtenne kärsinyt. Miksi tulitte tänne näkemään minua epätoivoon joutuneena, kurjana? — Kurjana!
Rouva peitti kasvot käsiinsä ja itki.