Rudolf katui kovasti tekoansa.
Hetkisen kuluttua pyyhki Fanny kirjan päällä olleella nenäliinalla silmänsä kyynelistä ja virkkoi tyynemmällä äänellä:
— Mitä teette tiedolla, että mieletön nainen taistelee epätoivoa vastaan teitä muistellessaan? Tuletteko tuosta onnellisemmaksi? Minä ainakin tulin onnettomammaksi, sillä täst'edes pitää minun koettaa olla teitä ajattelemattakin.
Tämä kovasti suretti Rudolfin mieltä; hän oli haavoittanut näin jalon sydämen!
Mitä hän olisikaan tähän vastannut! Millä sanoilla koettanut lohduttaa? Voiko hän olla Fannylle kättä tarjoamatta ja sallimatta hänen sitä kostuttaa kyynelillä, suudelmilla? — Epätoivoissaan nojasi Fanny hänen rintaansa vasten, itkien, syleillen, tuntien sanomatonta tuskaa, sanomatonta suloa.
Itkusta päästyään rauhoittui rouva; nyyhkytys lakkasi, ja hiljaa, mutta vakavasti hän virkkoi:
— Kautta Jumalani, joka on tekoni tuomitseva, vannon, että se hetki, jolloin teidät täst'edes näen, on oleva kuolinhetkeni. Karttakaa siis minua, jos säälitte kohtaloani. En kerjää rakkautta, vaan sääliä.
Kyyneleet kostuttivat Rudolfin kauniita silmiä. Rouva parka! Olisi ansainnut olla onnellinenkin. Vain hetkisen oli hän onnellinen eläessään, silloin, kun nojasi hänen rintaansa vasten.
Kauanko tätä elämää vielä kestänee?
Rudolf poistui rouvan luota. Heti Kárpáthin herättyä sanoi hän jäähyväiset ja palasi kotia Szentirmaan. Hän oli kovin alakuloinen ja murheissaan koko matkan.