Yhä vielä tunsi hän kasvoillaan tuon naisparan kyyneleet, vielä kaikuivat korvissa, sielussa hänen nyyhkytyksensä ja sanansa.
Kotona riensi iloinen, vilkas vaimo häntä vastaan ja pyyhki suukoillaan katkerien kyynelten jäljet pois kasvoista.
— Olit Madarasissa kuin olitkin, virkkoi Flora vallattomasti.
Pikkusormeni sanoi, että käyt vakoilemassa. No, mitäpä sait tietää?
— Sinä olet oikeassa, vastasi Rudolf hellästi. Naiset eivät ole heikkoja.
— No, siis on rauha rakennettu. — Miten Fanny jaksoi?
— Ole hyvä hänelle, sillä hän on kovin onneton.
Rajaton oli Floran riemu. Ennen pitkää karkoitti hän iloisella mielellään tuon pienen pilven, jonka hän havaitsi miehensä otsalla. Rudolf oli taas ylen autuas; mutta kesken suurintakin onnellisuutta oli hän yhä vielä tuntevinansa kyynelien polttavan poskia, sydäntä ja kuulevinansa sanoja, joita ei voinut unohtaa mielestänsä.
Huomasiko, aavistiko Flora mitään tästä salaisuudesta? Hänen suloiset kasvonsa eivät ainakaan sitä koskaan osoittaneet…
X.
Harmillisia havaintoja.