— Mahdotonta — huudahti Rudolf ja riensi Juhanan makuuhuoneeseen.
Siellä lepäsi Nabob, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla, edessään vaimonsa muotokuva. Kunnianarvoiset olivat kuolleen kasvot, niistä oli puhdistettu maallisten himojen merkit, vain alkuperäinen luonne kuvastui piirteissä.
Niin hiljaisesti hän kuoli, ettei uskollinen palvelijakaan sitä havainnut, vaikka makasi samassa huoneessa. Pitkällistä hiljaisuutta oudoksuen oli hän ruvennut pukemaan yllensä ja vasta silloin huomasi hän herransa kuolleeksi.
Hyvinpä Juhana viimeiset hetkensä tiesi laskea. Tuo sanomaton hilpeys ja selittämätön ilo olivat kuolon enteitä.
Rudolf lähetti heti noutamaan lääkäriä, vaikka vainajan kasvoistakin näkyi, ettei täällä enää tohtoria tarvittu. Kun tämä saapui, oli jo henki lähtenyt; ruumisarkku nyt oli tarpeen.
Kaikki oli ennakolta kuolemaa varten valmistettu: arkku, kääriliinat, vaakunat, soihdut. Vainaja ei enää pelännyt ruumisarkkua, kuten tuona nimipäivänänsä.
Kaikki tehtiin hänen viimeisen tahtonsa mukaan.
Hänen ruumiinsa asetettiin julki samaan huoneeseen, missä hänen vaimonsakin ruumis oli ollut.
Vainaja puettiin vihkivaatteisiin, ja pantiin arkkuun.
Samat laulajat kutsuttiin, jotka olivat vaimon ruumiin ääressä veisanneet niin kauniita, liikuttavia hautausvirsiä. Samat virret nytkin veisattiin.