— Sata tukaattia annan sille, joka arvaa!
— Anna itsellesi sata tukaattia ja arvaa, vastasi lordi Burlington, eräs omituinen nuori englantilainen, joka istui selin seuraan, ratsastaen tuolilla ja ojentaen jalkansa niin pitkiksi, että milt'ei epäili niiden kokonaisuudessaan kuuluvan hänelle.
— Jalo lordi lausuu parempia kompia kuin minä, nauroi markiisi; — hän tietää, ettei minun taskuissani useinkaan ole sataa tukaattia. — Tuo kunnon poika rupesi tanssijattarelle — kamaripalvelijaksi.
— Oh, oh, huudahtivat kaikki.
— Täten pääsi hän kaksinkertaisesti tarkoitustensa perille, puhui lordi, sillä siten saattoi hän kisailla piikojenkin kanssa.
— Fi donc! kuului eräs vieno ja kimeä ääni; näin huudahti kreivi Vezekéri, komea unkarilainen, solakka maidonvärinen mies, joka laiskasti nojasi parvekkeen ristikkoa vasten, kädet reunan yli riippuvina. Pi donc! Älkää kertoko enää, minua kauhistaa tuollainen skandaali meidän piireissämme!
— Eikö kellään ole hajuvettä muassaan? Kreivi pyörtyy, puhui Debry pilojansa.
— Kuulkaamme kertomusta, huusivat toiset.
— Poika tuli siis Petit-pas'n kamaripalvelijaksi, nauroi Ivan, oli ehkä sama mies, joka hiljakkoin sai minulta ruplan, kun avasi vaunujen oven?
— Ja joka kaasi teetä vaatteilleni, puhui lordi, — mutta siitä hän saikin korvapuustin.