Kahden vuoden perästä saivat Moskovan taiteenihailijat taasen kuulla häntä; tällä kertaa hän lauloi. Laulajaisissa oli itse keisari Aleksanteri läsnä ja ihastui niin tytön äänestä, että kaikkien nähden antoi hänelle kättä. Ei kulunut viikkoakaan, niin lähetti keisari kamariherransa Josefinan isän luo pyytämään tyttöä laulajattareksi hovioopperaan kolmen tuhannen ruplan palkalla.
Hänestä tuli pian yleisön lemmikki. Tuossa kylmässä ilmanalassakin ihmiset, joita etelämaiden sivistynyt kansa luulee karhuntaljoihin puetuiksi ja rummun mukaan tanssivan, — saattavat ihailla taidetta.
Siihen aikaan oli Moskovassa ranskalainen teaatterikin, jonka enimmän ylistettynä sankarina mainittiin herra Thauraud-Mainvielleä.
Hän oli sorea, pitkä mies, jonka jalot vakavat kasvojenjuonteet tavallisesti osoittivat rehellisyyttä ja avomielisyyttä, mikä kuuluikin hänen luonteeseensa. Mutta näyttämöllä muoto muuttuu monenlaiseksi; hänen kasvonsa ilmaisivat raivoa, innostusta, kauheata vihaa, hurmaavaa viehätystä, kalman kostoa tai naurettavaa pilaa, kaikkia yhtä taitavasti. — Tämä oli hänen taiteensa.
Mainvielleä ylistettiin yhtä paljon kuin Josefinaakin. Maine, tuo taitava rakkausliittojen solmija, kulki heidän väliänsä edestakasin; joka päivä he saivat kuulla toistensa voitoista. Maine on usein yhdistänyt kuuluisan miehen ja naisen, jotka luulivat rakastavansa toinen toistaan, vaikka olivatkin rakastuneet vain toinen toisensa maineeseen.
Tällä kertaa oli poikkeus säännöstä. Aikakauden molemmat kuuluisat taiteilijat rakastuivat toisiinsa. Tämä rakkaus ei koskaan sammunut, ei maineen mentyäkään. Sillä tietäkää, te hyvät ystävät, jotka mainetta etsitte, että taiteilijan maine on katoavainen; taiteilijan ei ole tarvis kuolla, vaan vanheta, niin hän on jo haudattu.
Kuuluisasta miehestä ja naisesta tuli siis aviopari. Molempien maine oli tästä lähin yhteinen, kaksinkertainen. Riemuitseva yleisö tunsi yhtä hyvin Mainviellen kuin Fodorin, eikä sen tarvinnut tottua uuteen nimeen nähdessään lemmikkinsä näyttämöllä.
Mutta sota syttyi Venäjän ja Ranskan välillä, ja keisari Aleksanteri karkoitti kaikki ranskalaiset näyttelijät maasta, muiden muassa Mainviellenkin. Josefinan ei ollut pakko seurata miestään, sillä häneen ei keisarin käsky koskenut, koska hän kuului Venäjän hovi-oopperaan. Eikä olisi ollut mikään tavaton tapaus, jos hän olisi antanut miehensä mennä ja itse jäänyt paikkaansa suuria tuloja saamaan.
Mutta Josefina seurasi kuin seurasikin miestänsä, jätti hyvät tulonsa ja läksi köyhyyttä, kurjuutta kohden. He perustivat kiertävän teaatteriseurueen, kävivät Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Hampurissa. Oopperaa kun ei ollut, täytyi Josefinan esiintyä näytelmissä. Luullakseni tuntuu tällainen näytteleminen mitä suurimmalta alennukselta jokaiselle, joka on tottunut oopperalaulajattaren mainehikkaaseen uraan.
Vihdoin joutuivat he Pariisiin.