Eräs kolmanteen tai neljänteen arvoluokkaan kuuluva taiteen temppeli, Feydan-teaatteri, päästi monen pyynnön perästä Josefinan näyttämöllänsä esiintymään. Tästä päivästä alkaen hän tuli Pariisin lemmikiksi. Hänet otettiin heti ensimmäiseksi laulajattareksi italialaiseen oopperaseuraan, ja esiinnyttyänsä "Griseldassa" joutui entinen primadonna, neiti Barilli, ikuisen unholan hautaan.
Pariisista meni Josefina Englantiin ja ihanaan Venetsiaan. Täällä, laulun kotimaassa, kohosi hän maineensa kukkulalle. Harvoin vie taiteilija Italiaan muualla voittamiansa seppeleitä, mutta jos hän ne sieltä saa takaisin lakastumattomina, niin ne myöskin ikuisesti vehreinä pysyvät.
Venetsialaisten ihastus, kuullessaan unkarilaisen taiteilijan laulua, nousi niin suureksi, että he juhlallisesti kruunasivat hänet Fenice-teaatterissa, ja hänen muistokseen tehtiin kulta-, hopea- ja vaskimitaleja, joiden toisella puolella oli taiteilijattaren rintakuva, toisella laakeriseppele, jossa luettiin sanat: "Te, nuove Euterpe, Adria plaudente onora". ("Sinua, uusi Euterpe, kunnioittaa Adria käsiänsä taputtaen").
Silloin vaati Pariisi häntä tulemaan takaisin. Omiemme arvon tulemme useinkin tuntemaan vasta ulkomaalaisilta siitä kuultuamme. Josefina palasikin. Juuri siihen aikaan koetti Rossini onneansa ensimmäisillä sävelteoksillaan, mutta hänellä oli huono onni. "Sevillan parturi" esitettiin, mutta heti ensi kerralla sille vihellettiin, toisella kertaa sille naurettiin, kolmatta esitystä ei menty katsomaankaan; vihdoin pyyhittiin se pois näytelmälistalta, Josefina tuli tuntemaan tämän teoksen, ja hänen älynsä keksi heti sen kauniit puolet. Hän pyysi päästä sitä esittämään. Hänen laulaessaan Rosinan osaa olivat pariisilaiset riemastuksesta pakahtua; joka kohdassa keksittiin uusia ihanuuksia. Pian tuli Rossini kuuluksi, ja "Sevillan parturissa" esiintyi rouva Mainvielle kahdeksankymmentä kertaa yleisön suureksi ihastukseksi.
Kunnon yleisö! Eihän se helposti hylkää sitä, johon se kerran on rakastunut. Kunhan vain yleisö ei olisi joukko yksityisiä ihmisiä!
Vaikka taiteilija olisi kuinka erinomainen tahansa ja valloittaisi yleisön mielet, niin kylmenevät ne kuitenkin vähitellen; ei enää huomata hänen ansioitaan, vaan ruvetaan näkemään vikoja, jos hän kauan pysyy paikallansa. Jos hän harrastaa vain taidetta eikä yhdy maailman hälinään esiintymällä elämässä samanlaisissa osissa kuin teaattereissakin, tahi jos hän on kotilieden ääressä onnellinen, jos hän aina esiintyy miehensä rinnalla, jota hän vuosikausia itsepintaisesti rakastaa, niin alkavat ihailijat vähitellen kadota ja vihdoin arvonantajatkin. Käsiä ruvetaan taputtelemaan ja seppeleitä heittelemään huonolahjaisille, mutta helppohintaisemmille kaunottarille. Edellinen saa tulla tuntemaan kaikenlaisia yleisön kylmenemisen osoitteita, vaikenemista, silloin kun hän tietää täyttävänsä taiteen vaatimukset, alentavia arvosteluja sekä tyhjiä sijoja. Sitten saa hän kuulla olleensa jo kauan laulajattarena; hänen ikävuosiansa aletaan laskea; sanotaan, että hän on sopimaton milloin mihinkin osaan; ja lopuksi sanotaan hänelle vasten silmiä, että hän on liian vanha. Kun sitten tulee kilpailija, jolla on kaksi etua, nimittäin ensiksikin se, että hän on uusi ja toiseksi, että hän koettaa päästä yleisön suosioon sekä teaatterissa että sen ulkopuolella, niin on entinen lemmikki tuomionsa saanut, vaikkei olekaan menettänyt kykyänsä ja lahjojansa. Kaikki ovat häntä vastaan, sekä arvostelijat että yleisö; sitten seuraavat toverien juonet, huonot osat ja vihdoin vihellys. Catalani ei ollut kauniimpi eikä nuorempi eikä myöskään suurempi taiteilija kuin Josefina, mutta hänellä oli taikaesine, jolla on suuri merkitys taiteen maailmassa. Hänellä ei ollut miestä mukanaan. Miehestänsä, merikapteenista, joka jollakin valtamerellä joi rommiansa, ei vaimo edes sen vertaa välittänyt, että olisi hänen nimeänsä pitänyt. Kuinka olisi hän voinutkaan vaihtaa sointuvata, mainehikasta nimeänsä raakalaiseen bourgognelaiseen nimeen? Puolet hänen ihailijoistaan olisivat vaienneet kuullessaan signora Catalanin sijasta rouva Valabreguen nimen.
Kunnon Valabregue ei ollut vaimonsa taidetta estämässä. Hän sai olla sairaana keltakuumeessa, keripukissa, isossa rokossa, ja mitä kaikkea kuuma ilmanala saattoi tarjota, sai mielensä mukaan kuoliakin tai hukkua mereen; hänen tähtensä ei teaatterilistalla muutoksia tapahtunut eikä aiottua näytelmää tarvinnut toistaiseksi lykätä.
Harmillista onkin, kun täytyy lykätä kuuluisa näytelmä toistaiseksi pääosan näyttelijän sairastumisen tähden. Saattaako moista uskoakaan, voineeko anteeksi antaa? Arki-ihminen saa olla huonolla tuulella, kun vatsa on kipeä, saa yskiä, kun on yskä, saa suuttua, jos sappi on puhjennut; jollei voi pystyssä pysyä, saa hän mennä maata. Mutta mikä oikeus on taiteilijalla, jonka velvollisuus on huvittaa yleisöä, yskiä, sairastua, maata?
Ja onkohan koskaan kuultu taiteilijattaren luopuvan näyttämöltä miehensä sairauden vuoksi? Kutsukoon herran tähden lääkärin luoksensa, ei vaimo häntä kuitenkaan voi parantaa. Vaimo menköön näyttelemään, laulamaan, hymyilemään, kiemailemaan.
Useampia päiviä jo kulki kaupungissa ilkeä huhu: rouva Mainvielle ei tahdo esiintyä, syystä että hänen miehensä on kovasti sairaana, sillä jos hän hetkeksikin poistuisi miehensä luota, olisi hän kovin huolissaan. — Loruja! Kuka tuollaisia uskoisi? Hän ei tahdo esiintyä, siksi että Catalani on täällä, sillä hyvä rouva on närkästynyt, kun yleisö taputtaa käsiänsä Catalanille.