Joka taholta ahdistetaan johtajaa, miksei hän anna rouva Mainviellen esiintyä? Johtaja lähettää tiedon toisensa perästä rouvalle, vihdoin uhkauksiakin. Taiteilijatar pyytää viimein lomaa, sillä hänen miehensä ei parane, jollei lähde hänen kanssaan kylpylaitokseen. Mutta ensin täytyy hänen yhden kerran esiintyä, niin on kontrahdissa. Olkoon menneeksi, kun hän vain pääsee. Nyt lähetetään hänelle kaikkein ikävin osa; yhdentekevää, hän päättää näytellä.
Seitsemän yötä on hän jo valvonut miehensä vuoteen ääressä ja on yhtä vaalea kuin tämäkin. Monta pitkää yötä on hän istunut sairaan luona kuunnellen hänen huokauksiaan, laskien hetkiä, etteivät lääkkeet tulisi liian myöhään nautituiksi, sekä rauhoittavasti kuiskailemalla karkoittaen taudin kamalia houreita. Tuttavat, hyvät ystävät pysyivät poissa, sillä Mainviellen taudin sanottiin olevan tarttuvaa. Vaimo syleili miestään, suuteli hänen kuumia huuliansa ajatellen, että jos tauti on tarttuva, saa se häneenkin tarttua, ja jos mies kuolee, saa hänkin kuolla… Teaatteri jäi unhotuksiin sekä päivän kestävä kunnia!
Mutta viime yönä oli taudissa käänne, sairas vaipui virkistävään uneen, ja lääkärit vakuuttivat hänen pelastuneen vaarasta.
Josefina istui vuoteen ääressä, hänen kalpeilla, jaloilla kasvoillaan näkyi suloinen rauhallisuus. Hän mietti vain miehensä paranemista.
Hänen kädessään ovat tuon ikävän osan nuotit, joita hän silmäilee varmemmin muistaakseen sekä löytääksensä jotakin loistokohtaa, jotakin kaunista. Mutta turhaan! Auttamaton on osa, sellainen johon taiteilija käyttää kaikki sielunsa voimat saavuttamatta vähintäkään menestystä, jonka runoilija on sepittänyt innottomana, ajattelemattomasti ja antaen esittäjän luoda hengen, jota hänellä itsellään ei ollut. Olisi pitänyt heittää maahan nuo nuotit, polkea niitten päälle; mutta nyt Josefina ei suuttunut, teaatterin oikut eivät koskeneet sydämeen; hän tiesi miehensä paranevan.
Välistä hän käy surulliseksi ajatellessaan elämänsä loistokohtia ja miettiessään, miten taiteilijan elämän iltaruskossa varjot pitenemistään pitenevät; mutta silmäys nukkuvaan mieheen, ja hän alkaa taas hymyillä. Onhan tuo kaikki joutavaa! Onnellisuushan asuu neljän seinän sisällä, eikä sillä ole mitään yhteyttä teaatterin lamppujen kanssa. Hän oli rukoillut Jumalaa miehensä puolesta: — mies parantui; maine sen sijaan menköön! Jos hän olisi miehensä kadottanut, ei maine eikä kunnia olisi voinut vahinkoa korvata.
Ovi aukenee hiljaa; puhtaita mattoja pitkin astuu varovasti sisään mamseli Jeannette, Josefinan vanha, uskollinen palvelijatar, jonka hän viimeisinä aikoina oli vapauttanut työstä pitäen häntä seuranaisena, ystävättärenä.
Neitsyeen kasvoista näkyi suru, jota hän ei voinut salata.
— Mitä asiaa, Jeannette, kysyi Josefina, viitaten kädellään hänen puhumaan hiljaa, sillä sairas nukkui.
— Hyvä rouva, olen iloissani, kun herra paranee, mutta mieleeni olisi, jos te tänään sairastuisitte.