Samassa avasi Mainvielle silmänsä, tarttui Josefinan sileään, valkoiseen käteen, ja vetäen hänet luoksensa hän kuiskasi hiljaa:
— Kuulin kaikki. — Sairaat ovat viekkaita; usein silmät ovat ummessa, ja he ovat nukkuvinaan vain kuunnellaksensa, mitä ympärillä puhellaan… Näin pitkälle siis on päästy!…
Josefina kumartui hänen ylitsensä ja suuteli hänen otsaansa.
— Älä huoli, Thauraud; huhu liioittelee; en usko heidän sitä tekevän. Ja jos tekisivätkin, mitä he minulta ottaisivat? Maineeniko? Vasta maineen mentyä olen onnellinen. Sinä jäät minulle.
— Sinun ei olisi pitänyt niin paljon rakastaa minua, huokasi
Mainvielle.
Näyttelijä on koko maailman oma; joka hänet ottaa omakseen, hän on varas, häntä rangaistaan.
— Ole huoleti, älä mieti sitä enää!
— Enkö saisi sitä miettiä? — lausui surullisesti sairas näyttelijä. Minä tiedän, miltä tuntuu keskellä tulisinta innostusta kuulla yksi ainoakin vihellys tuhansien taputuksien joukosta. Se koskee kipeämmin kuin kyykäärmeen hammas. Voisinko maata levollisena tietäessäni sinun, oman ihanteeni, enkelini, seisovan häväistävänä ja kurjien riistävän otsaltasi seppeleet, jotka ovat Jumalan kätten sitomia.
— Thauraud! rauhoitti vaimo, älä kiivastu! Voiko tuollainen loukkaus tahrata puhdasta sielua? Palatessani et ole näkevä häpeän punaa poskillani!
— Ja minäkö maata venyisin kotona vuoteessani? En. Minä annan kantaa itseni sinne; vaikka puolikuolleena annan kantaa itseni kuulijain joukkoon. Tahdon nähdä, onko kellään rohkeutta — surmata minut, tallata minut jalkojensa alle? Minä, minä haastan miekkasille koko maailman!