— Asetu levolle Thauraud, puhui Josefina tyynesti. Tämä mielenkiihko ei minua hyödytä. Sairasta ei kukaan pelkää. Ja vaikka olisit tervekin, et voisi minua puolustaa, sillä sinä olet mieheni. Jos olisit rakastajani, voisit tehdä kaikki puolestani. Mutta ajatteleppas, mikä naurettava seikka, näyttelijättären mies suuttuu niille, jotka eivät tahdo taputtaa hänen vaimollensa!
Mainvielle peitti molemmin käsin kasvonsa.
Samassa soitti joku eteisen ovelle. Jeannette riensi avaamaan.
— Jos tulen terveeksi, ähkyi Mainvielle itkusta nyyhkien, niin rupean nuoralla tanssijaksi! Sirkus, tanssimaan opetettuja koiria, silmänkääntäjiä, hävyttömiä tanssijattaria täällä tarvitaan, ei taidetta. Jos alan uudestaan elää, rupean taideratsastusseuran johtajaksi, enkä teaatterin. Fare well (hyvästi) Othello! Nyt tulee Bambochen vuoro!
Josefina pyysi kiihkeätä miestänsä tyyntymään, kun Jeannette palasi kädessä aukaistu kirje.
— Anteeksi, rouva, kun rohkenin avata tämän kirjeen, mutta kun antaja ei ilmaissut nimeänsä, niin tuli mieleeni, että se voi olla joku ilkeä kirjoitus, joku ivakirje. Oi, noille ihmisille ei ole mikään mahdotonta!
— Mitä se on sitten?
— Ihan vastaista laatua kuin luulin. Lukekaa.
— Nimetön kirje! ken lienee kirjoittanut?
— Se ei ole minkään korkean herran käsialaa, koska se on niin kauniisti kirjoitettu; eräs yksinkertaisesti puettu mies antoi sen minulle. Lukekaa, hyvä rouva, lukekaa ääneen, että herrakin kuulee.