— Sepä vielä puuttuisi, että lempo tänne toisi vieraita, mutisee Pietari Bús ja menee sinnepäin katsomatta tupaan asettaakseen likomärät turkkinsa takan eteen kuivamaan, yhä vielä muristen. — Jos leipä loppuu, en tiedä, mistä saadaan toista rahallakaan.
Vihdoin katsahti hän ulos ikkunasta, jota hänen ensin kumminkin täytyi pyyhkiä, näki hyvän matkan päässä vaunujen, neljä postihevosta valjaissa, molskivan padolla, ja lausui lohdutettuna, kädellään rauhoittavasti viitaten:
— Nuo eivät ehdi tänne tänään.
Hän istui ovelle ja muuttaen piipun suupieleen katseli autuaan levollisuudella, miten nuo neljä hevosta ponnistelivat pitkällä padolla. Raskaat matkavaunut heilahtelevat korkeilla linjaaleillaan ja ovat kaatumaisillaan; kaksi miestä pitää niistä kiinni kumpikin puoleltaan, ja kun vaunut alkavat kovasti kallistua, painavat he milloin toista milloin toista puolta alas. Kun taas vaunut uppoavat lokaan ihan akseliin saakka ja hevoset seisahtuvat — huutavat miehet ensin täyttä kurkkua hevosille, sitten kaivavat kaikin voimin tangoilla ja seipäillä ja nostavat ylös pyöriä sekä luovat pois lokakasoja puolapuista — ja taas muutama askel eteenpäin.
Herra Pietari Bús katselee ennaltamääräys-oppiin uskovan tavalla tätä miesten työtä; tuon tuostakin kuuluvat hänen korviinsa ajajain huudot ja piiskan mäjäykset, mutta hän ei ole millänsäkään. Olisihan hänellä neljä pulskaa ratsua; hän voisi mennä tuleville vieraille avuksi, vetää vaunut loasta jotta silmät tulta iskisivät; mutta mitä tämä hyödyttäisi? Jos kohtaloiden kirjaan on kirjoitettu, että vaunut pääsevät onnellisesti perille, niin ne myöskin pääsevät, mutta jos taasen on niin sallittu, että ne saavat maata siellä lokaan painuneina, niin kai pitää niin tapahtuman, vahinko olisi kaitselmuksen määräyksiä muuttaa.
Vihdoin vaipuvat vaunut todellakin niin syvälle lokaan keskellä patoa, ettei niitä saa liikkumaan eteen- eikä taaksepäin.
Miesten ääni sortui, vetohihnat ja silavyöt ratkesivat, hevoset makasivat loassa, ja iltakin kävi pimeämmäksi. Keveillä mielin koputti herra Pietari Bús piippunsa perät pivoon. Jumalan kiitos, tänne ei tänään tule vieraita! Hän oli ihan iloissaan, kun hän sisälle mennessään näki vaunuvajan olevan tyhjänä ja siipikarjan yösijoilleen kokoontuneena. Pian meni hän itsekin perheinensä maata, sillä valo on kallista — ja sammutti kynttilän. Siinä hän turkillansa venyen ja piippunsa periä imeskellen mietti, miten tyhmää on lähteä matkalle tämmöisessä rankkasateessa.
… Jo nukkuu herra Pietari Bús Herran rauhassa, niin toiselta taholta vaara lähestyy taloa; takaapäin. Nyiregyhazan puolella ei ole patoa, vaan vesi saa vapaasti liikkua, minne tahtoo. Outo, joka tähän suohon joutuu, tehköön testamenttinsa, sillä sinne hän jää. Mutta ne, jotka tuntevat seudun salaisuudet, voivat täällä helpommin päästä kulkemaan kuin tehdyillä teillä. On ajureita, jotka pitkät ajat ovat näillä tienoilla kuljeksineet ja oppineet tuntemaan kaikki tasaiset paikat ja mäet, joten pilkkopimeässäkin osaavat ajaa minkälaisilla ajoneuvoilla tahansa.
On jo melkein puoliyö käsissä, sillä "Ratkorikkolan" kukot alkavat toinen toisensa perään kiekua, kun valoa alkaa pilkistää sisään. Kaksitoista miestä lähestyy ratsastaen, kädessä palavat tulisoihdut ja heidän keskellään yhdet vaunut ja rattaat.
Rattaat kulkevat edellä, vaunut perässä; jos nimittäin tulisi kuoppa vastaan, niin saisivat rattaat hukkua ja vaunut tulla vahingosta viisaaksi sekä välttää vaaran.