— "Häntä minä en tarkoittanut, vaan itseäni. Se on totta, että hänellä siitä olisi vähemmän rasitusta, mutta minulla sen sijaan enemmän. Teidän on mahdoton arvatakaan sitä kärsimättömyyttä, jolla täällä meillä ihmisen kaikkia tekoja arvostellaan. Jokaisesta yksityisasiasta tehdään valtiollinen kysymys. Jos jonkun maasta karkotetun honvédin morsian menee toiselle vaimoksi, huudetaan hänelle kirousta ja kauhua; jos joku ei hävitä rahojansa maanpakolaisten hyväksi, julistetaan sitä heti isänmaan kavallukseksi. Jos minä tässä kysymyksessä julkisesti ryhdyn johonkin toimeen, saattaisin itseni nurjimpien parjausten alaiseksi. Tietänettehän, että ihminen rakastaa hyvää mainettansa."
— "Mutta lopulta, — eihän teidän armonne ole sidottu kiinni tähän kruunun-alusmaahan."
— "Olenpa sitä itsekin ajatellut, mutta en ole sen suhteen vielä päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen. Jättäkäämme se seikka tuonnemmaksi. Nyt ensi aluksi pysykäämme siinä, mitä olen teiltä pyytänyt. Tuletteko illalla luokseni teetä juomaan?"
Tämä osotti, ettei häntä nyt vaadittu päivälliselle jäämään.
— "Minulla on paljon työtä", selitti leski. "Täytyy kaikille tahoille kirjeitä kirjoittaa."
— "Teidän armollanne on niin suuri kirjeenvaihto, että jo senkin tähden kannattaisi ottaa mies itselleen."
— "Ettehän vaan luulle, että antaisin mieheni kirjeeni kirjoittaa?"
— "En; vaan kirjeenvaihto voisi jäädä siksensä."
— "Oi, älkää luulko näitä miksikään rakkaudenkirjeiksi. Sille, jota tahdon rakastaa, en anna rakkauttani kirjallisesti."
Herra Grisák'in mielestä oli tämä varsin viisas sana, johon on kylläksi syytä, jos kerran ennen kirjallisesti annettu rakkauden-sitoumus on ihmiselle tuottanut niin paljon päänkivistystä. Portaista alas astuessaan palautti hän mieleensä kaikki ne kirjeet, jotka kaunis leski oli hänelle lähettänyt, ja havaitsi, ettei niissä todellakaan ollut mitään rakkauden ilmoitusta. Vaan kuitenkin, jos kukaan, niin kaiketi hän…