Corinnan suonissa kiehui myrkky. Tuo yksinkertainen vanhus ei käytä tilaisuutta, vaikka hän näkee edessään kauniin tyttölesken, "res nullius'en", vaan sen sijaan tahtoo aikaan-saattaa tiesi mitä sekasortoa, vieläpä toivoo, että se jalomielisyytenä hänen kontollensa kirjoitetaan!
Mutta tuo toinen! Tuo lakimies. Joka kaikki hyvin tietää. Eikö hän ymmärtänyt luovuttaa sotavanhusta tuosta typerästä aikomuksesta? Kun meni vielä suunnittelemaan hänelle tuota kirottua anomuskirjaa!
Ja tämä tulisi hänen omakätisesti kopioita!
Ja hänen itse pitäisi edistää asiaa, jonka toteen käyminen häntä kauhistuttaa!
Voi, nuot miehet ansaitsisivat kaikki tyyni joutua yksittäin maanalaisiin vankihuoneisin, jossa saisivat hiueta, ikävöidessään armaan naisen ääntä.
Ritari sekoitti vaan sokeria kupissaan. Hän oli täydellisesti tyytyväinen teateri-temppuunsa ja odotti vähintäänkin, että kaunis leski itkien heittäyisi hänen olkapäähänsä ja kaiken mokomin tahtoisi hänen kättänsä suudella, jota hän kuitenkin mahdollisuuden mukaan koettaisi estää.
Corinnan juolahti nyt yht'äkkiä mieleen oikea pääkeikki, omituinen sen puolesta, että se osottaa, kuinka paljon voimaa ja kuinka paljon hellyyttä saattaa naisen sydämessä yhdistyä.
Hän taittoi kokoon anomuskirjan ja laski sen takaisin ritarin eteen. Ja kylmällä äänellä, vaikka raskaasti hengittäen, sanoi hän sitte tälle:
— "Hyvä herra! Ennenkuin tunsin teidät, olisin ollut valmis tähän toimeen ryhtymään; mutta nyt, 'ken on teidän vastustajanne, se on minunkin vastustajani.'"
Sepä oli tunnustus "in optima forma!" Minä en tahdo vanhaa ylkääni vapauttaa, jottei hän seisoisi "teidän" tiellänne!