— "Minkä maa-osuuden, jos saan kysyä?"
— "Tuon kahdentuhannen holdin maatilan, teidän tilanne vieressä."
— "Keneltä hän sen on ostanut?"
— "Hänen armoltansa rouva Pajtay'lta tietysti, teidän kunnianne kälyltä."
— "Mutta, hyvä herra, tuo maatila on minun. Veljeni leski hallitsi sitä ainoastaan eläke-apuna minulta; puhtaalla rahalla sen ostin veli vainajaltani, ja koska hän useista syistä, jotka eivät kuulu tähän, oli joutunut köyhyyteen ja häviöön, jätin minä veljellisestä rakkaudesta tilan hänen leskellensä, jotta tällä olisi jotakin, millä voisi elää ja lapsiansa kasvattaa. Se on minun laillinen omaisuuteni."
Herra Garanvölgyi luuli nyt sanoneensa semmoisen totuuden, jonka edessä maailman kaikki lainoppineet paljastaisivat päänsä.
Herra tohtori nauroi sitä itsekseen aika lailla. Kuinka pilkallisesti hän hymyili tuolle yksinkertaiselle oikeuden-istujalle, jolla vielä nytkin oli nuot Noakin aikaiset käsitteet oikeus-oloista! Hän otti silmälasinsa, pyyhki niitä silkkisellä nenäliinallaan, sillä ne olivat hiestyneet naveton höyrystä, asetti ne taas nenällensä, josta ne välkkyivät vasten herra oikeuden-istujaa, ja lausui suurella viisaudella:
— "Nämät kaikki minä uskon, hyvä herra; minä uskon sanaanne. Se on aivan mahdollista."
— "Ei ainoastaan 'mahdollista', vaan se on todellakin niin. Minä saatan näyttää asiakirjat."
— "Minua pahoittaa, mutta se ei muuta asiaa ensinkään. Siinä ei ole mitään eroitusta."