Kuinka tosiperäiset, kuinka mutkattomat nämät lauseet olivat!
Ja tämän viereen asetti hän lakitieteen tohtorin tekemän anomuskirjan ja vertaili niitä toisiinsa. Kuinka tyhjä-aatteinen, pahankierteinen, matelevainen, peräti kuivankiskoinen ja pitkäpiimäinen sen sisällys oli tuon toisen rinnalla!
Ja vangin morsian kieltäyy sen alle kirjoittamasta, sitä armonjakajan astuinlaudalle viemästä, mutta lapsi, jolle sama vanki oli tuntematon, tietämätön, ajattelee itsekseen, mitä pitäisi tehdä kurjan kärsiväisen hyväksi, jonka nuoruus kukoistaissaan kuihtuu kolmikertaisen lukon takana!
Ovi aukeni ja kanteen-alainen astui sisään.
Hän tiesi jo rikoksensa suuruuden, tiesi itsensä tuomarin eteen haastetuksi; hän ei sentähden puolustanutkaan itseään, vaan antausi kauniisti, langeten isän jalkain juureen ja painaen punehtuneet kasvonsa hänen polviinsa.
Ankerschmidt piti yhä kättään tuon kirjoituksen päällä, katsellen milloin sitä, milloin lastaan.
Niin olivat he ääneti runsaan puolen tunnin ajan.
Sitte laski Ankerschmidt kätensä tytön pään päälle ja silitteli sen käheröitä.
Eliz painoi molemmilla käsillään isän kättä huulillensa ja piti sitä siinä kauan, ja taas olivat he pitkän aikaa ääneti.
Vihdoin täytyi kuitenkin jotain lausua.