— "Suokaa anteeksi! — Sitä en tietänyt."

"Tuon miehen alamainen iva on myrkyllistä!" raivosi itsekseen tohtori.

— "Ehkä voisi tuossa asiakirjassa keksiä jotain virhettä muodon puolesta", sanoi hirveän hyväntahtoisella humorilla Garanvölgyi. "Ehkä sentähden, ettei se ole kirjoitettu karttapaperille taikka ettei sinetti siihen ole painettu oikealle paikalle?…"

— "Hyvä herra!" keskeytti häntä tohtori Grisák, "minä en tullut luoksenne keskustelemaan ja neuvoja saamaan, mitenkä teitä itseänne vastaan sopisi oikeutta käydä, vaan minä tulin teidän kanssanne ystävällistä kauppaa hieromaan, josta teidän kunniallannekin olisi suuri hyöty. Mutta — ehkä sallitte minun ennen sitä tehdä erään pyynnön, kunnioitettu herra: olkaa hyvä ja nouskaa ylös tuon heinäkimpun päältä; meidän ei käy asiata täällä navetossa päättäminen, tehkää hyvin ja saattakaa minut työkamariinne."

— "Työkamariini?" huusi Garanvölgyi, kohta hypähtäen ylös heinäkasalta, johon hän oli istunut. "Byroosen? Kansliaan? Oi, aivan mielelläni! Jos on kysymys asioista, täytyy meidän kaikissa tapauksissa mennä konttoriin. Tehkää hyvin, astukaa edellä. Käykäämme siis kirjoitustupaani."

Ja sen jälkeen saattoi hän suurella kohteliaisuudella herra tohtoria pihan poikki, eikä se ollut haitaksi, että hän kävi perässä, sillä neljä pörrökarvaista verikoiraa rupesi kiertelemään ympäri lakimiestä, joka katsoi tarpeelliseksi muistuttaa, mihin suureen edesvastaukseen saattaisi joutua, kun antaa noin isojen koirain vapaasti juoskennella ilman kuonokoritta; mikä muistutus herra Garanvölgyin mielestä oli niin sovelias, että hän heti huusi ohitse menevälle rengille: "sitokaa kohta korit koirien kuonoon, te laiskurit!"

Sitte vei hän vieraansa puutarhaan, ja siellä astuttuansa luikertelevaa, ruohoittunutta käytävää, tulivat he vihdoin oudon-muotoisen rakennuksen luo, jonka etupuoli näytti viistoon poikki hakatulta, niinkuin markkinakoju.

Isäntä avasi oven; "tehkää hyvin, astukaa sisään", ja lykkäsi arvoisan vieraansa sisään.

— "Mitä pirua tämä on?!" huudahti lakitieteen tohtori, ympärilleen katseltuaan; ja hänen korvissaan rupesi kuulumaan arveluttava suhina, samalla kun surmaiset aseet uhkasivat hänen silmiänsä. "Mehiläis-huonehan tämä on!"

— "Se on työtupani, hyvä herra", sanoi ystävällisesti hymyillen isäntä. "Täällä vietän päiväni hiljaisuudessa lukemisella." Ja sanojansa todistaakseen veti hän esiin mehiläispesien välistä kirjoja: vanhoja roomalaisia auktoreja, Blair'in estetiikan, muutamia maanviljelystä koskevia teoksia ja senkaltaisia. Siellä oli myöskin paperia ja iso puinen läkkitolppo, johon oli pistetty kellastunut sulkakynä. "Tämä on aivan hiljainen, yksinäinen paikka, jossa ei mikään hälinä lukemista häiritse, jossa maailman melskeen sijasta vaan näkee edessään nuot hiljaiset, uutterat työmiehet, jotka opettavat meitä tekemään työtä tulevaisuuden hyväksi. Mehiläisten seura on meille unkarilaisille erittäin sovelias tätä nykyä."